sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Aloitellaas sitä joulua sitten...

Näin sunnuntaisin maistuu pitkään nukkuminen ja kevyempi treeni. Kuten jo kirjoitinkin, laitoin sunnuntaille rinnan ja olkien pumppailun. Aamulla pystyy siis rauhassa puuhailemaan viikon ruokapreppauksia (onko muilla sunnuntaille järjetöntä lihan määrää jääkaapissa odottamassa paistamistaan ja riisejä imeytymässä valmiiksi keittämistä varten?) ja nauttimaan puurot ja puddingit rauhassa. Sunnuntailla oli ennen jotenkin pysähtynyt fiilis, mutta nykyisin se tuntuu ihan mukavalta vapaan hetkeltä. Lisäksi nyt on se riemu, että kaupatkin pitävät ovensa auki yhdeksään asti, joten iltakäppäilyllä voi vielä suunnata lähiprismaan tekemään viimehetken ostokset, tai muuten vain vielä pörräämään joulukauppoihin.


Ja adventtikin koitti. Meinasin jo kirjoittaa, että viimein, mutta kyllä tuo oikeastaan varsin kulman takaa iski. Olin laittanut reippaana tyttönä jouluverhot tuultumaan maanantaina ja havahduin tänään siihen, että ne liehuvat vieläkin pihalla. Eli sisälle vaan, vähän näyttöä silitysraudasta ja roikkumaan. 

Esittelinkin muistaakseni juhannuksen postauksessani olohuoneen kynttilätelineeseen unohtuneen tontun, joka tuli keskikesän juhlassa minua vastaan. Jätin sen silloin treenaamaan vielä käsilihaksiaan ja siellä se raukka roikkuikin nyt jo valmiina odottamassa uutta sesonkia. 

Siellä juhannuksena...
...ja samoilla käsivoimilla eilen illalla :)
Laitoin tänään jo joitain tiettyjä joulukoristeita paikalle ja vaihdoin joulutekstiilit. Meillä on ollut jouluna yleensä tapana lähteä jonnekin kotoa, joten oman kodin joulusta on tahtonut nauttia mahdollisimman pitkään näin etukäteen. Lisäksi arki meinaa kuitenkin imaista aina mukaansa, joten ainakaan vielä tähän mennessä joulu ei ole ehtinyt kokea minkäänlaista inflaatiota, vaikka sen on laittanut kotiinsa jo hyvissä ajoin. 

Bodarin joululahjalista on vielä hivenen auki, mutta enköhän hemmottele itseäni jollain uusilla treenivaatteilla. Muuten ei toive tai saantilistalla ole paljoa suklaata kummempaa (sitä ei vaan oikein minään vuonna tahdo minulle tulla??!!). Jouluna en tahdo mitään hifistelyraakasuklaita, sillä niitä tulee mussuteltua läpi vuoden silloin tällöin. Ehei, jouluna pitää olla ihan perusmättökonvehteja ja paljon fazerin perussuklaita - levylliset sinistä, punaista ja lilaa!!

Tai no vaikka kaikkia :) Kunhan ei lontoonraetta tai mansikkamustikkaa!

Tämä puolestaan menee odottamaan takan kylkeen toiveikkaana jokaiselle aamulle, että josko siihen joku tonttu kävisi jotain aamuna pistämässä täytettä. Kuvassa on siis perinteinen joulusukkani, johon jo pikkutytöstä lähtien äiti kotona laittoi joka päivä jotain pientä. On siitä onneksi männä vuosinakin aina silloin tällöin saattanut jotain löytyä... ;)



Mutta, kaunista adventtia ja joulun odotusta! Se koittaa niin dieettiläiselle kuin bulkkaajallekin ihan yhtä runsaana! 

perjantai 28. marraskuuta 2014

Tyytyväisenä adventtiin.

Adventtiviikonloppu tulossa, ihanaa! Suunnitelmissa on ainakin pistää kotosalla pieni välisiivo ja ottaa joulukamppeet esille. Lauantaina on tankkauspäivä ja sen merkeissä on tarkoitus ainakin harkita taatelikakun (tai sen taikinan) tekemistä...

Käykäähän tänään myös katsomassa eri verkkokauppojen sivuja. sillä ameriikan henkeen monet viettävät black friday -päivää, eli pistävät tuotteita tuntuvaan alennukseen. Ainakin fit4you:ssa näkyi olevan alennuksia, kuten myös  hyvinvoinnin tavaratalossa.

Uutta ohjelmaa on nyt ajettu sisään ja voi sanoa, että kyllä saa taas kroppan ihan uutta kyytiä! Voi jestas kun voikin piristää tehdä jotain uutta ja erilaista salilla. Those were the days kun kaksi viime ohjelmaani olivat varsin hypertrofiapainotteisia kiskaisuja, joissa oli raskaita liikkeitä kunnon tauoilla. Nyt tuntuu, että lämpö pysyy yllä jopa yläkropan lipuilupäivänä, jolloin kiusattavana ovat vain ojentajat ja olat. Toivon mukaan lämpö kertoisi myös siitä, että nyt lokaalilta osastolta löytyy myös enemmän lihasta, mikä sitä lämpöä tuottaisi. Luuviuluna kun saa riehua ja hosua, kun lämpöä tuo ei laardi eikä myöskään lihas. On vaan kylymä ja piste.


Olen saanut pideltyä myös suhteellisen hyvin kiinni uudesta treeniliikejärjestyksestä. Nyt siis on tarkoituksena esiväsyttää lihasta hivenen enemmän ennen pääliikkeitä. Lisäksi molemmat treenattavat  lihasryhmät käydään läpi ennen varsinaisia massaliikkeitä. Sitten vielä loppukurmottelua supereilla ja pitkillä sarjoilla. Ainakin takareisille tämä on täyttä tappoa. Ennen jotenkin tiesi keskittyä suoraan ensimmäiseen liikkeeseen. Joskus saattoi olla niin, että vaikka kuinka lämmitteli niveliä ensin, oli keho vasta valmis,  kun kyykyt oli jo kyykätty tai leuat vedelty.

Varastoa täytyy aina löytyä :)
Nyt puolestaan on vain  mietinnässä, miten riittää  paukkuja myös pääliikkeisiin. Treenipainot lähtivät onneksikin uusista lukemista nyt kun esiväsytystä on pohjalla. Lisäksi muutama pääliike muuttui, joten saa mukavasti aloittaa puhtaalta pöydältä. Painojen muutos tuo päällekin vaihtelua, sillä esim. kyykyssä sai laittaa rehellisesti vähemmän rautaa, ja väsyi kyllä tasan yhtä hyvin.
Toki mietityttää, mitä lihas sanoo, kun kuorma liikkeissä yllättäen vähenee, mutta toisaalta se on jo väsynyt ennestään. Eli jospa tuo ei välittäisi vaan kasvaa tohisisi edelleen. Kassotaan.

Kasvulle tahdon silti suoda parahimmat ainekset ja on ne muutamat, mistä en niin vain luovu. Oi ruokavalio ja kaloritilanne mikä hyvänsä, niin takuuhyviä hiilareita saa luomusta ja gluteenittomuudesta. Täysjyvätattarista tehdyt tuotteet ovat tehneet täysvaltauksen keittiööni jäädäkseen. Treenin jälkeen itseni tekee aina aivan hervottomasti mieli pastaa, paljon pastaa!! Mikään ei maistukaan niin hyvältä, kuin lohi-kana-rehu-öljyt-mausteet sekoite tattarimakaroonien kanssa! Vielä pitäisi keskisenmyllylle heittää ideaa, että  he voisivat venyttää tattariaan myös spagetiksi, sillä sen koostumus maistuisi vaihtarina.


Ennen treeniä puurona puolestaan tattarirouhe tai -hiutale ja kaurahiutaleiden sekoite on parhautta. Varsinkin tuo rouhe sopii todella hyvin, kun laittaa sitä hiutaleisiin n. 1/4 verran määrästä. Tulee mukavaa suutuntumaa ja mikäli tahtoo pehmeämpää kamaa, niin antaa liota yön yli tai keitellä kauemmin. Itselle menee ihan samalla haudutusajalla kuin perushiutaleetkin. Tähän sekaan vihrejauheita ja kookosöljyä, niin avot!

Ihanaa viikonloppua ja ensimmäistä adventtia!

torstai 27. marraskuuta 2014

Mietteitä edellisestä.

Jonkin aikaa mietiskelin, julkaisenko eilistä tekstiäni, vaiko ei. Vuosipäivä tälle käännekohdalle tuli näin marraskuussa vastaan ja ajattelin, että seuraava tilaisuus tälle tulisi vasta seuraavana vuonna uudelleen. Olin jo jättämässä koko jutun julkaisematta, mutta  pelkästään sen kirjoittaminen teki kuitenkin sen verran hyvää, että päätin laittaa sen myös teidän luettavaksi. Alkuperäinen versio oli pidempi ja sisälsi myös muuta ajatuksen virtaa noilta hetkiltä, mutta laitoin luettavaksi karsitumman version. Painiskelin myös sen kanssa, laitanko "sen lattialla olevan esineen" näyttämän lukeman, mutta ainakin nyt vielä se olkoot pelkkää viivaa. Voin vain sanoa, että lukema oli kuitenkin sellainen, että se meni myös omien puuroisten ajatusten läpi tajuntaan. 

Oli ne hurjia aikoja, mutta tuntuu tavattoman hyvältä saada tarkastella niitä täältä päin. Ne ovat eletty, koettu ja takanapäin. Voi kuulostaa kliseiseltä, mutta tavallaan päivääkään en vaihtaisi, sillä olen käynyt sen verran kovan koulun, että kaiken siitä saamani olen ansainnut - niin hyvässä, kuin pahassa.

Toki sairastaminen jätti kehooni varmasti paljon vikoja ja vaivoja, joita en välttämättä vielä edes tiedä, tai jotka tulevat minua vielä takautuvasti vastaan. Nyt olen saanut korjattua sotkulle menneen aineenvaihdunnan ja ruoansulatuksen kohdilleen. Ihoni on kunnossa ja kynnet myös. Hiuksista en tiedä, tulevatko ne enää ikinä olemaan hamputtamatta ja paksut, mutta näillä mennään. Huomattavasti paremmassa kunnossa nekin ovat, kuin mitä vielä vuosikaan sitten. 

Lihasten poltossa tein villien vuosien aikana myös varsin perusteellista työtä. Sain tehtyä niin ylä- kuin alakropan lihaksille totaalisen poiskuihduttamisen, joten todella kovaa työtä uudelleenrakentamisessa on saanut tehdä. Mutta nyt olen jo siinä vaiheessa, että tukirankani on kunnossa niveliä myöten (mitä nyt vasen polvi oikuttelee) ja voin tehdä huoletta kaikkia raskaimpiankin pääliikkeitä (että kiitosta vaan, ei ole mitään syytä kieltäytyä mavesta ;) ). Olen saanut kerättyä valtavasti lihasmassaa siihen nähden, mistä olen lähtenyt liikkeelle. 

Nyt kehoni on aika lailla samassa kunnossa, tosin hivenen lihaksikkaampi, kuin mitä alamäen alkaessa, joten saan alkaa tehdä tosissani töitä, että lisälihas tarttuu. Tässä vaiheessa, kuten myös koko rakennuksen aikana on korostunut laadun merkitys siinä, mistä aineksista haluan tämän kaiken saada. Tästä olen kirjoittanut monessakin tekstissä, mutta tiivistettynä vielä, olen varsin tarkkana siinä, mitä lisäravinteita käytän, mihin panostan ja mitä yleensäkin laitan suuhuni. Ne tuotteet, mitä täällä mainitsen ja nostan esille, ovat siis oman tiukan seulani läpäisseitä, ja voin seistä niiden takana!



Olen oppinut aivan valtavasti. Ja ilman sairastamistani en välttämättä olisi...

... alkanut opiskella ravitsemusta
... oppinut kehosta, sen toiminnasta ja ihmisen fysiologiasta
... oppinut arvostamaan terveyttä niin kehossa kuin mielessä
... voinut tukea muita, jotka elävät samaa tai haluavat päästä pahastaan irti
... aloittanut tavoitteellista saliharjoittelua ja saanut siitä IHANAN ELÄMÄNTAVAN
... oppinut syömään :)
... oppinut tajuamaan levon ja hyvän olon merkitystä
... alkanut arvostaa ystäviä ja sosiaalisuutta
... ymmärtänyt, että kaikki on kiinni omasta tasapainosta
... että voin olla onnellinen tässä ja nyt, enkä tarvitse siihen mitään ylimääräistä.

Kiitos, että luit tämän. Palaan kyllä takaisin ruotuun ja treeni/ravitsemus yms. päivityksiin, mutta tälle oli nyt aikansa. 

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

26.11.2011.

Kello herätti tavalliseen aikaan lauantaille. Vähän vaille kahdeksan, eli aivan luksuskellonaika tavalliseen arkiaamuun. Meinasin venytellä peiton alla ennen nousemista, mutta muistin, että se sattui etenkin selkään. Siispä makaan vain paikallani hetkisen ja mietin hajanaisesti edellistä päivää.

Eilinen oli ollut liikuntojen kannalta ihan hyvä perjantai. Aamulla olin ollut jo reippaasti puoli seitsemän aikaan aloittelemassa crossaamaan olohuoneessa. Sitä ennen oli laiskottanut sen verran, että olin kirjoittanut päiväkirjan vain kuntopyörän päällä, mutta sitten olin ryhtynyt hommiin. Mies oli herännyt siinä välillä, syönyt oman aamupalansa ja lähtenyt töihin. Minulla riitti katseltavaa kovalevyllä, ja pari huippumallia siinä taisi mennä putkeen. Vilkuilin samalla hitaasti valaistuvaa pihatienoota, onneksi ei näyttänyt kovin liukkaalta, eli voisin lähteä liikkeelle tavallisella aikataululla. Tiesinkin, että kun kello lyö kolme minuuttia yli puoli yhdeksän, voisin pompata kiireesti pois crossarilta, pestä kainalot ja heittää pika pikaa työvaatteet päälle. Siihen tosin meni nykyisin arvokas lisäminuutti, kun piti asetella pehmustetta takamukseen, pyöränpenkki kun painoi siihen ikävästi.



Viuh töihin, mukava lämmennyt olo aamuliikunnasta. Pää vähän kierroksilla hommiin. Nyt olikin mukava päivä, kun hommat loppuivat jo kahdeltatoista. Lounaalle oli tarttunut kaapista tuttu pakasterasia, missä oli pari lusikallista puuroa, muutama vanha makaroni ja porkkana. Ne humahtivat sokeria huutavaan kehoon mukavasti ja nousivat varmaan pikku sokerihumalana päähän asti. Yritin välttää töissä katsomasta ketään suoraan kasvoihin, sillä minusta tuntui, että taas oli sellainen päivä, että naama oli jotenkin vahamainen ja jäykkä liikuttaa. Ruoan hituset siivittivät minut päivän loppuun, Liki juoksemaan pyörälle ja suoraan kotiin.

Kieltämättä aivan mieletöntä tajuta, että olisi aikaa viiteen asti, ennen kuin mies tulisi kotiin yhteiselle kahvihetkelle. Minulla oli kotona ruhtinaalliset neljä tuntia aikaa! Lisäksi kaikki oli aamusta jo valmiina olohuoneessa, ei muuta kuin ratsaille. Enää ei viitsinyt katsoa huippiksia, mutta onneksi uusi löytö, dieetit vaihtoon, oli myös katsomatta.



Ja siinähän se aika meni. Osasin hienosti tyhjentää mieleni ja tuijottaa eteeni. Välillä keskeytin ottamaan vesihörpyn, mutta alkuun toki vain 45 minuutin välein, ettei menisi ihan lepsuiluksi. Crossari oli muuten alkanut pitää aika pahaa ääntä. Olivat seinänaapuritkin siitä jotain sanoneet, mutta seitsemältä saa aloittaa vaikka pianokonsertin, ja tässä elettiin kuitenkin paritalossa. Ei pitäisi olla mitään valittamista. Pelotti vaan itseä, että mitä jos viimeisiään vetelevä hihna katkeaisi? Saisikohan sitä itse korjattua, vai pitäisikö ostaa uusi laite?

Mies näytti lompsivan viisi minuuttia aikaisessa ikkunan ohi - hitsit! Äkkiä crossari komeroon, sen sai onneksi liu´ utettua sinne nopeasti maton päällä. Sitten loikka kylppäriin ja laittamaan vaatteita, kuin olisi juuri saapunut töistä. "Huh huh, ja mites sinun päivä?"


Odotettu yhteinen kahvihetki, puolituntia melkein paikallaan istumista, toki nousten koko ajan säätämään postimerkin kokoisia, paahdettuja leipiä ja kittaamaan kahvia. Oli myös sulatettuna omaa herkkupullaa, mutta ne siirtyi  vaivihkaa takaisin pakkaseen. Näytti kyllä, kuin oisin ne syönyt, ja kieltämättä tuli hampaallinen nikerrettyäkin. Sekin humahti päähän, niinkuin päivän porkkanakin. Että ihan hyvin pärjää.

Tässä vuodenajassa seuraava vaihe illasta alkoi jo pelottaa. Ulkona oli jo pimeää ja liukkaus oli hiipinyt lauhtuvan päivän myötä takaisin. "Lähden käymään nopsaa kaupassa." Ja suunta pyörätielle. Pois päin kaupungista. Kuulokkeet korville ja eteenpäin. Kyllä siinä pysyi ihan hyvin onneksi pystyssä ja sai hengästyttyäkin. Kuulokkeista soi samat junnaavat kappaleet, Hurtsia tuli nyt aika paljon putkeen. Kohta saisi alkaa jo siirtää soittimelle joululauluja, mutta ei ihan vielä.

Kotiin, kun kello oli saavuttanut kahdeksan määräajan. "Ai mitä kaupassa? Paljon perjantaiväkeä. Jumituin itsekin ihailemaan uutuuskonvehteja." Sitten ilta, ruokien tohotusta. Miehellä käynnissä muscle challence, hänellä oli aivan järkyttävät ruoka-annokset! Mokoma haluaa kasvattaa itseään ehdoin tahdoin. Ja jollain puntilla. Ei mitään aerobista, vääntää vain jotain rautaa. En minä siitä mitään ymmärtänyt, saati perustanut. Mutta ei se sinäänsä minua haitannutkaan, sillä olipahan hän poissa kotoa mahdollisimman säännönmukaisesti, että pääsi itse liikkumaan turvallisesti sisällä.

Voi tuska vielä kuitenkin tälle illalle, sillä mies näytti lähtevän käymään nopeasti pihalla. Voi kiltti, älä lähde, koska minun täytyy käyttää aina jokainen likenevä hetki liikkumiseen. Mutta hän menee, ja minä kipuan vielä hetkeksi kuntopyörän selkään. Välillä vaihteluna pompiskelen tasajuoksua lattialla. Onneksi mies ei ole kuitenkaan ulkona kuin vajaa puoli tuntia. Huh.

Iltapalaa. "Etkö antaisi pientä haukkua leivästäsi." Saan, ja sen maku suorastaan räjähtää suussa. Leikkelettä, juustoa ja levitettä. Tätä kannatti odottaa. Ja lisäruokana jopa vähän omia leivänkannikoita ja rapseet puurokattilasta, minkä keitän laitettavaksi pakasterasiaan ja jääkaappiin. 

Edessä oleva viikonloppu pelottaa vähäsen mennessä nukkumaan, sillä silloin on vähän turhan hyvin aikaa, aikaa kaikkeen. Mutta onneksi olen antanut itselleni luvan nukkua muutaman tunnin pidempään.


Tässä se lauantaiaamu nyt on. Nousen sängystä, nivelia särkee taas. Peilistä näkyy, että suupielet ovat jälleen auki ja jäljellä olevat hiukset ovat hujan hajan. Pompulalle vaan. Ennen juomista vielä käymään tuossa lattialla olevalla esineellä. Astun sen päälle ja pysähdyn hetkeksi. Aivot yrittävät sanoa jotain. Pitkästä aikaa sanomassa on vähän eri sävy, kuin yleensä. Kello tikittää, pitäisi olla jo olohuoneessa veivaamassa. Laitan hitaasti treenivaatteet päälle. Jokin estää. Ikinä en tuhraa yhtään ainutta sekuntia, tässä tunteessa on nyt jotain todella outoa ja poikkeavaa.

 Samalla hitaudella huomaan hiipiväni hiljaa vielä nukkuvan miehen viereen seisomaan.
"M." sanon hiljaa.
Hän havahtuukin yllättäen heti hereille ja katsoo minua. Ehkä silmissäni oli jotain uutta, tai pitkästä aikaa vanhaa tuttua, en tiedä. Mies nostaa hiljaa peiton kulman ylös.

Ihan hetken vielä emmin, olohuone kutsuu. Sitten kuitenkin kyykistyn, polvet napsuen ja lonkka kivuliaasti vihloen, se kun painaa kipeästi osuessaan patjaan.
Ihan hiljaa sanon.
"M. Minä olen oikeasti aika pieni. Minua pelottaa."

Se esine lattialla näytti sinä aamuna ---.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Selkää ja sisäistä huoltoa.

Uudessa treenissäni selkää tulee omana päivänään vain kerran viikkoon. Viime ohjelmassa selälle oli kaksi päivää, mutta nyt tosiaan menemme yhdellä setillä - ja yllättäen se tuntuu! Olen aina valittanut siitä, että selkä ei tunnu hermottuvan ei millään ja liikkeiden osuminen muuhunkin kuin tukilihaksiin oli erittäin kyseenalaista. Kun selkää tekeekin vaihteluksi pidemmällä taukovälillä, se ehtii palautua edellisestä koetuksesta täysin ja frekvenssin ollessa harvempi, myös sopivasti unohtaa,  että miten sitä "palauduttiinkaan" sata lasissa jo seuraavaan.



Eli nyt on jokaisen selkätreenin jälkeen olo ollut muutaman päivän ajan varsin piestyn oloinen, ja mukana on ollut kolotus ojentajissa puolestaan niiden omasta rääkistä. Vaikka kipu ja DOMSit eivät olekaan merkki onnistuneesta treenistä ja ehdottomana tavoitteena seuraavalle päivälle (ne voisivat korkeintaan kieliä huonosta kehonhuollosta ja aineenvaihdunnasta, kuin mitä treenitehoista), niin mukava ainakin tuntea, että oikeat lihakset ovat tehneet töitä - selkä on kipeä.

Kaikissa lisäravinteissa sun muissa pyörii kunnon bisnekset, kuten olemme jo usein todenneet. Hyvää pitäisi saada paljon ja halvalla, mutta se ei oikein ole mahdollista. Mielenkiintoista oli myös eräässä lääketieteellisessä julkaisussa ajatus siitä, tuleeko ruoan olla halpaa? Onko meidät vain totutettu saamaan joitain tuotteita halvalla niiden laadun kustannuksella? Tässä viittaan kuuluisiin esimerkkeihin lihapullista, jotka ovat kaikkea  muuta kuin lihaa, tai e-koodeilla ryystetyistä wanhan ajan vaniljajäätelöistä, joissa aitoutta ja originellia edustaa vain tuo tuplavee.



Tästä vaikka myöhemmin, mutta aihe jatkuu yhä tuonne lisäravinnepuolelle. Tuntuu nimittäin, että kohta joka ikiseen kohteeseen, vaivaan, kolotukseen, hormooniin ja sisäelimiin asti on omat kohdennetut ihmetroppinsa, joita ilman et kerta kaikkiaan vaan pärjää.. Ja kun tahdot pitää itsestä huolta, et tavallaan haluaisi jäädä paitsi mistään tärkeistä hyvistä faktoreista, mitä voit itsellesi tarjota.
Näissä aalloissa olen miettinyt, kuinka saisin yhdistettyä samaan päkkiin enemmän tuotteita, jotka vastaisivat laajalla skaalalla kehon hyvinvointiin. Tällaisesta on hyvänä esimerkkinä kookosöljy, jonka lukuisista käyttötarkoituksista on varmaan jo pian kirjoitettu kirja jos toinenkin. Eli tätä ihmeainettahan voit aamupuuron ylijäämästä sipaista hiuslatvoihin, kuiville käsille, tulehtuneelle haavalle tai vaikka jynssätä puupinnan suojaksi.



Toinen monikäyttöinen tuote, mitä en vaihtaisi juuri sen keholle antaman monipuolisuuden vuoksi, on MSM-jauhe. Aika tylsän kuuloinen näin aluksi, vai mitä? MSM-jauhe on rikkijauhetta, mikä sekoitetaan veteen ja saattaa maistua alkuun kitkerältä. Tämä aine kuitenkin tekee valtavan hyvää nivelille ja luustolle. Se auttaa urheilijaa palautumaan ja pitää tukirangasta huolen, jotta monessa lajissa rasittuvat nivelkohdat saavat tarvitsemaansa huoltoa. Se siis on tavallaan toimimassa voitelunesteenä ihmisen kehossa. Sanomattakin selvää, että siitä hyötyy salilla moninivelliikkeitä tekevän lisäksi ihan perusliikkujatkin pyöräillessä, kulkiessa rappusia ja liikkuessaan omassa arjessa. Luustoa ja niveliä ovat rasittamassa niin ylipaino, huono ravitsemus, syömishäiriö, stressi, osteoporoosi yms. Kaikkiin näihin MSM on tukena.


No mutta, MSMää voisi silti olla mainostamassa myös Lorealin ja Max Factorin johtavat tähdetkin. Ai miksi? Siksi, koska MSM on samalla ihan ykköstuote kauneudenhoitoon! MSM parantaa todistetusti ihon, kynsien ja hiusten laatua. Itsellä kädet ovat olleet aina sen näköiset, kuin olisin juossut sormet edellä tiiliseinään. MSM on kuitenkin selvästi vahvistanut kynnen laatua, eivätkä ne enää ole ohuet tai helposti lohkeavat. Ihon laatu on myös parantunut selvästi, vaikka minulla ei juuri epäpuhtautta ole ollutkaan. Iho pysyy silti kimmoisampana ja terveen tuntuisena.
Suurimman eron olen kuitenkin huomannut hiuksissa. SH-vuodet tekivät kammottavaa jälkeä ennen varsin vahvoille ja kauniille hiuksilleni. Vielä muutama vuosi sitten minulla ei ollut kuin karmea vaalennettu tuppo jäljellä vanhasta, vahvasta harjastani. Nyt kuitenkin hius on alkanut selvästi paksuuntua ja vahvistua. SH muutti hiuslaatuni myös suorasta jopa korkkiruuvimaiseksi kiharaksi, mutta nyt se muuton on alkanut hellittää ja hiuslaatuni on alkanut vaihtua takaisin suoremmaksi. Ja jo pelkästän treenipompulan laitosta huomaa, kuinka otos tuntuu pikkuhiljaa paksummalta.

Siihen vaan MSM pussukkaa tilalle.


Ihoa ja hiuksia voi tiettyyn rajaan asti hoitaa ulkoisestikin käyttämällä tiettyjä voiteita ja puhdistusaineita. Ne kuitenkin vaikuttavat vain pintaan, eli hoitavat oiretta, eikä aiheuttajaa. Iho ja hiukset saavat hyvinvointinsa ja kasvuvoimansa sisältäpäin, eikä veden antamaa kosteutta, monipuolisen ravinnon suomaa ainesta ja tiettyen lisäravinteiden, kuten juuri MSM:n vaikutusta voi koskaan korvata vain hyperkalliillakaan pintahoidolla .

Eli MSM-jauhe hulahtaa minulla käyttöön aina treenin päälle, kun tulen kotiin. Ruokalusikallinen vesilasiin ja c-vitamiinia kaveriksi, sillä MSM toimii parhaiten sen kanssa. Cocovin MSM:ää saa myös opti-MSM versiona, missä c-vitamiini on valmiiksi mukana camu camu-jauheesta (optimaalinen imeytyminen). Minulla c-vitskuja löytyi kuitenkin vielä enenstään, joten pärjään tavallisella jauheella. Aloita MSM:n käyttö aluksi pienemmällä annoksella, ettei vatsasi älähdä. Cocovin MSM voit tilata aminopörssistä tästä suoraan, ja muista pistää saman tien myös muuta täydennystä mukaan -vaikka sitä kookosöljyä, joka oli se toinen kauneudenhoidon hitti!

Kiitos aminopörssille tämän postauksen tukemisesta!

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Rintaa runnoen vaiko tyylillä?

Rinta ja olka saivat ansaitsemaansa huomiota omassa treenissään. Olen pikkuhiljaa oppinut penkissäkin puristamaan painoa ylös juuri rinnan avulla, enkä vain joko jättämään liikettä alhaalta kesken niin, että tanko ei pääse hipaisemaan rintaa, tai puolestaan runnoa tankoa ylös myös ojentajien ja etuolkien avustuksella. Vielä on matkaa siihen, että penkki menisi puhtaasti rinnalle, mutta eihän tässä ole muuta kuin aikaa treenata! Oikean suunnan voi kuitenkin päätellä paremmasta tunteesta itse lihaksessa ja siitä, että tyylin ja tekniikan parantuessa myös treenipainot ovat hetkeksi pysähtyneet. Mitä paremmin saan eristettyä apulihakset pois runttaamasta rautaa ylös, sitä paremmin saan rinnan työskentelemään. Luonnollisesti tämä vaikuttaa painoihin, mutta jossain vaiheessa toivottavasti rinta alkaa ottaa vastaan ja treenipainot lähtevät jälleen nousuun. 



Progression miete tuli toki tässäkin mieleen. Joka viikko kun pitäisi tulla joko lisää toistoja tai painoja. Mutta entä sitten, jos edistyminen menee liki täysin tekniikan tai puhtauden kustannuksella? Tästä on montaa koulukuntaa. Yhtä v-logia kuunnellessa sanotaan yhtä, toisessa toista. Olen vertailun ja mielenkiinnon vuoksi kuunnellut Vileniuksen, Hulkin, Tikan ja optimalperformancen v-logeja ja webinaareja, joissa on puhuttu juuri tästä aiheesta. Milloin on "parempi" pistää ajattelu hetkeksi narikkaan ja runnoa menemään, ja milloin puolestaan kannattaa viilata tekniikkaa, vaikka se kuinka söisi treenipainoja alas? Entä kuinka loppuun asti sarjat tulee viedä, ja mikä kullekin on se loppu?



Jokaisella valmentajalla on oma tyylinsä ja kun olet yhden tekemisen tavan saanut itsellesi, tulee joku äkkiä nupisemaan, että ei noin. Vierestä kun on helppo päteä ja sanoa, että ei noin, tai missäs sinun kiekot ovat? Välttämättä voimarunnommista ja tekniikkaa ei tarvitsekaan aina suoraviivaisesti pistää vertailuun. Tekniikkaan panostamisella kuitenkin tähdätään siihen, että kohdelihas tekisi puhtaasti töitä ja täten voisi alkaa lisäämään voimaa ja saamaan liike automatisoitumaan siten, että sillä voi "runtata". Ja puolestaan sarvet ojossa puskeminen voi joilla kuilla olla suhteellisen siistiä ja tekijä toivottavasti tuntee oman tukirankansa ja sen heikot kohdat. Alaselkä notkolla prässäävä kun äkkiä kannetaan laitteineen lähimmälle empolle, mikäli roinaa on samassa tilanteessa liikaa….



Itse ajattelen tässä asiassa jälleen yksilökohtaisesti. Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä päde toiseen. Itse sekoitan sujuvasti molempia sekaisin. Joskus tosin huomaan, että fuulaan sillä, että runttaan liikkeen läpi, koska tympäisisi liikaa joutua tiputtamaan painoa ja myöntämään, että itse asiassa tämä liike ei mene itsellä sinne päinkään…. Välillä taas maltan pysähtyä paremimin ja tuumata, että miten tämä menikään. 
Isommissa pääliikkeissä saatan puolestaan välillä antaa itseni huokaista tekniikan viilaamisen parissa. Tällä kertaa en yritäkään lisätä romua, vaan teen samalla ja keskityn paremmin liikkeeseen. Tämä "helpotus" tosin on monesti johtanut siihen, että kyykky onkin oikeasti tuntunut siellä sielussa asti...;)

Omalle kohdalle tämä ei ole vielä tulenpalava miete, sillä matkaa molemmissa on vielä. Silti, jo pohjatyö kannattaa tehdä kunnolla, ja sitä liputan myös itse. Sanna Eloranta kehoitti minua tekemään täysillä sekä treenin että levon .Siispä väännän täysillä, hifistelen täysillä ja valojen sammuttua tuotan z kirjaimia suorastaan intohimoisella paahteella :D

perjantai 21. marraskuuta 2014

Ihan taikinana.

Eilinen pelkkä olan, ojentajan ja vatsojen päivä teki todella hyvää. Olen syklittänyt ja rakentanut treenijakoni siten, että kahtena päivänä on rankemmat jalkojen massaliikkeitä sisältävät päivät (kyykyt ja mave), ja muina päivinä pääsen vähän helpommalla. Kaikista kevein on päivä onkin siis vain olalle ja ojentajalle. Ne saavat ilmeisesti kunnon palautumisen viikon aikana, sillä etenkin ojentajat ovat menneet varsin mukavasti ainakin voimassa eteenpäin. Ympärysmitasta en mene sanomaan mitään, mutta treeni ainakin kulkee.



Sitten palavampiin mietteisiin, nimittäin herkku- ja hiilariosastolle. 
Voiko taikinan kanssa värkkäämistä kutsua leipomiseksi, jos mihinkään vaiheeseen ei kuulu uunia? Taikinafriikin tuskailua termistön kanssa, sillä hiilupäivän lähestyessä alkoi aivan mielettömästi tehdä mieli joulukakkujen - - - taikinaa. Pitää joskus ihan oikeasti selvittää, mikä puutostila on, kun tuntuu, että taikinan kanssa minulla ei ole olemassa minkään valtakunannan rajoja! Jos tämä himo on samaa, kuin mitä joillakin on vaikkapa irtokarkkeihin, sipseihin tai mäkkäriruokaan, niin allekirjoitan mielitekonne! Luen kuola valuen eri leivonnaisten reseptejä ja mietin, miltä niiden taikinat maistuu. Lukuinto lopahtaa, kun vastaan alkaa tulla uunin lukemia ja tekeentymisaikoja. 

Mitään tietoa ei ole siitä, mitä raaka taikina tekee keholle ja mitä minun viimeiseen asti viritetty ruoansulatuselimistö siitä tykkää - yksi lysti! Tähän uppoaa ja tämä tahtoo!!

Siispä keittiössä vermeet esille ja ensi viikolla vastaan jolkottavan joulunajan kunniaksi kunnon hiilaripäivän glögikakku pienehköllä superfuudituunauksella. Johtuen ihan siitä, että kroppa ei tykkää perusvoista ja vaaleista vehnäjauhoista, ja myös, että kaapeista ei juuri "tavis" leivontakamaa löydykään. Mutta tässä siis sekä masulle että keholle hyvää tekevä kakku. Noin kuudesosalohkareesta (eli taikinaköntistä...) sain ainakin itse mukavasti yhden ruoan makrotkin kasaan, sillä tuo fastin leivontaan tarkoitettu proteiinijauhe tuo mukavasti aminohappoja. Lisäksi se toimii leivonnassa aivan loistavasti.

Ja tosiaan, tein tässä tapauksessa voitto-voittoratkaisun, eli puolet taikinasta jäi taikinaksi, mutta toisesta puolikkaasta tuli ihan uunissa käynyt kakku, minkä tosin jätin jääkaappiin tekeentymään takaisin kohti taikinamaisuutta ;) Mutta saipahan ihanan leivonnaisen tuoksun kotiin!

Tadaa, tuli siitä osasta siis ihan kakkukin. 

Herkkuisan taikinan glögikakku

  • 70 g
  • 2 dl                glögijuomaa
  • 75 g
  • 150 g
    kookosöljyä EI sulana
  • 4
  • 2 dl
    keskisenmyllyn tattarijauhoja
  • 3 dl                fast cook-bake-                             cake                                   proteiinijauhetta
  • 3 dl
  • 1 1/2 tl
  • 1 rkl                 cocovin psylliumjauhetta
  • 1 tl
    kardemummaa ja cocovin lucumaa
  • 1 tl
  • Laita kaikki kuivat ainekset ja munat tehosekoittimella kunnolla sekaisin. Lisää perään glögi ja anna laitteen jauhaa muutaman minuutin verran. Sen jälkeen joko siivoa keittiö, nosta jalat kattoon ja ala nautiskella taikinasta, TAI laita taikina uuniin 200 asteeseen kypsymään alimmalle tasolle n. 50 minuutiksi. 
  • Tämä fastin cook-bake-cake toimii leivonnassa aivan tavattoman hyvin!

    Siinä sitä TAIKINAA!

    Cocovin lucuma käy ihan kaikkeen. 
    Livenä paljon houkuttelevamman näköinen, tuossa vaan tavis kuivakakkupötkylä.
  • Ihanaa perjantaita ja viikonloppua itse kullekin! 

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Perus arkea, eli ihan parhautta!

On älyttömän hyvä olo vieläkin edelliseen postaukseeni tulleista palautteista. Kuten niitä kommentoinkin, että pulusta patsaaksi yhdessä hetkessä. Miten voikaan tulla niin hyvä mieli positiivisista sanoista ja palautteesta - ette voi uskoakaan! Ja kuinka ne kantaa, todellakin. Palaan varmasti lukemaan ne uudelleen läpi, kun seuraava alho meinaa iskeä tai peikko taas terottelee kynsiään. Ja myös, koittakaa jaksaa ne (eli nämä ;) ) minun paasauksenikin, sillä aina välillä pitää saada intoilla jostain löydöstä tai muusta hoksauksesta - olkoot se jakamista kanssanne! Lukekaa silloin vaikka vain joka toinen rivi ja todetkaa taas "kälättäjän" olevan vauhdissa...

No sitten siihen tavalliseen, toistuvaan, mutta sitäkin ihanampaan arkeen :)
Syyslukukausi etenee ja aika kuluu mukavasti siinä siivellä. Vaikka olen jo vuosia ollut työelämässä, niin vuosiarkeni syklittyy silti koulumaiseen tapaan eri lukuvuoden vaiheisiin. Siispä nyt on yksi niistä alani perustyön vaiheista, jolloin aloitusrumba on saatu rauhoittumaan, eletään perusarkea syysloman tuomilla voimilla ja aletaan kohta laskea maanantaita kohti joululomaa.



Tästäkin vaiheesta nauttii omalla tavallaan. Ei ole vielä väsymystä, mutta ei mitään suuria muutoksia perusarjessakaan. Töihin saa mennä työjärjestystä noudattaen ja päivien sisällöt pystyy suunnitella varmemmin.
Sama pätee myös kehonrakennuksen puolelle. Paino kasvaa tasaisesti ja mukavasti, jo pelkästään siitä huomaa, että stressiä on vähemmän. Treeniohjelma alkaa jo olla verissä ja progressiotakin on tullut. Jaksan keskittyä tekemään salireissut huolella ja osaan paremmin ja paremmin antaa kehon levätä välillä.
Ystävän ottaminen mukaan salielämään ei olekaan tuntunut neiti Ajalle maailmanlopulta, vaan päin vastoin se on tuonut valtavaa iloa siihenkin arkeen! Tämä ystävä ymmärtää, että välillä on päiviä, jolloin salilla kommunikointi saattaa olla luolamiestasolla "ugh?" "ung." Välillä taas voi antaa tulla täyslaidalliset sarjojen välissä. Viimein on myös varmistaja tiukempiin sarjoihin ja olenkin innostunut upottaa joihinkin viimeistelyliikkeisiin kunnon pudotussettejä.

Tasaista arkea selässäkin.

Superfoodeihinkin otin arkimoodin. Fuudeja ei tarvitse aina ajatella suoraviivaisesti, että ne ovat vain joitain eksoottisia, palmujen huojunnasta rahdattuja inkkarimarjoja, vaan kotomaan kasvatit ovat siitä samaa kastia yhtälailla. Mustikat, nokkoset sun muut osaakin heti luetella Suomen tarjontaan, mutta kuinka moni hoksaakaan kauran ja tattarin superfoodin leimaa? Etenkin kaura saa tämän lisänimen, koska se sisältää aivan hervottomat määrät beetaglukaania, mikä on sitä kauran kuuluisaa liukoisaa kuitua. Se sitoo suolessa kolesterolia ja sappea, ja on siten alentamassa veren kolesterolia. Se toimii myös terveydelle erittäin hyödyllisten suolistobakteerien ravintona tuottaen lyhytketjuisia rasvahappoja. Näm puolestaan imeytyessään vähentävät kolesterolisynteesiä maksassa. Lisäksi betaglukaani hidastaa verensokerin nousua ja pienentää insuliinivastetta. Maailmalla siitä eristetään lääkettä kortisoliin ja vatsan toimintaan. Lisäksi sekä kaura että tattari sisältävät paljon proteiinia , jonka osuudesta kehonrakentajien ykkösen, eli LEUSIININ, määrä on todella merkittävä. Päivän leusiinintarpeen (saati, jos puhutaan kuidusta) saa jo nauttimalla pari annosta hiutaleita päivässä.



Monesti sanotaan, että hiutaleet eivät tahdo pitää nälkää, vaan vatsa mouruaa kuuluisan aamupuuron jälkeen jo työmatkaliikenteessä. Puuroa voi syyttää tässä asiassa korkeintaan vain siinä tilahteessa, että ollaan vaikka käytetty pikahiutaleita, tai tehty puurosta liian vetistä. Näissä tilanteissa sulamisaika vatsassa on lyhyempi ja näin ollen vatsan kylläisyydentunne lyhempi. Toisaalta hiutaleet sisältävät hitaasti hajoavia hiilareita ja kuitua, mitkä puolestaan tasoittavat verensokeria ja auttavat nälän pysymisessä poissa.

Nälän tunne johtuukin usein enemmän hiutaleiden rinnalla nautitun proteiinin muodosta tai jopa sen puuttumisesta. Jos puuron rinnalla nappaa sheikkeristä heraa juomana, voi näläntunne hiipiä nopeammin. Jos taas paistat kylkeen vaikka annoksen kanaa ja kunnon salaatin, ja kruunaat sen vielä laadukkailla rasvoilla, alkaa nälkä olla jo vähän huutomatkaa kauempana.
Varikoikaa puurohetkiä, lisätkää matkaa lisää Suomifuudeja, kuten vaikka vaihteluksi pellavarouhetta ja kuulkaa ruoansulatuksenne kiitokset :)

(tekipäs hyvää paasata :) )

tiistai 18. marraskuuta 2014

Minäkö bloggaaja?

Heissan!

Tulin ihan lyhyeksi hetkeksi kärvistelemään itseäni bloggaajien maailmassa. Välillä (välillä? Okei, aika useinkin) iskee aivan valtava alemmuuskompleksi, kun selailee eri alustoilla julkaistuja blogeja. Vastaan tulee toistaan mielenkiintoisempia ja värikkäämpiä persoonia, joilla on sanottavaa ja kuvia vaikka kuinka paljon. Heistä huokuu energiaa ja iloa, ja heidän elämässä tapahtuu jatkuvasti jotain uutta ja jännää. Heillä on whooppista sentään upeat treenit, he saavat selostettua perusohjelmansa mielenkiintoisesti ja lisäksi heillä on kuvia kolmestatoista eri kulmasta. Ruoaksi on aina jotain jännittävää tyylikkäästi aseteltuna. Tai sitten heidän pelkät rahka-annoksetkin näyttävät huomattavasti paremmilta kuin omat. Ja ainakin kerta viikkoon löytyy kuva irtokarkeista ja ulkona syödystä sushiannoksesta.

Sumea linssi, petomainen ilme ja ruma ruoka.

Välillä tulee mietittyä, kuinka sitä edes voi pitää itseään bloggaajana, kun vertaa omia tuherruksiaan vaikkapa fitfashionissa julkaistaviin teksteihin. Niissä tuntuu olevan kaikki kohdillaan ja niistä löytyy kaikille kaikkea. Osa kirjoittaa hyvin pintapuoleisesti vain tuotteista, joita saa käyttöön. Mikäpä siinä, tutustumista tuotteisiin. Osa taas jaksaa kuvata ruokiaan ja säätää aina uusia asioita. Sitten ovat ne, joiden elämässä tapahtuu ja joilla on kauneutta ja hohtoa vaikka muille jakaa. 

Mutta kaikkinensa heidän tekstinsä huokuvat sitä, että arki sykkii ja elämässä tapahtuu. Itsellä tuntuu, että välillä nolostuttaakin kirjoittaa jotain omista kuvioista - kun se nyt vaan on varsin tavallista. Töitä, salia, ruokakauppaa, opiskeluja, kodin puunausta, iltalöhöä ja pää peiton alla nukkumista. 

Lisäksi mietityttää, onko kaikilla bloggaajilla aina mukana henkilökohtainen kuvaaja laatujärkkärien kanssa? Itsellä ei ainakaan ole liian innokasta apujoukkoa ottamaan kuvaa joka ikisestä treenivaateposestani tai sohvalla istumisestani. Minulla ei todellakaan ole jatkuvasti käsillä canonin kalansilmäjärkkäriä arjen huimia hetkiä varten, saati, että koneelta löytyisi vielä ohjelmia, millä käsitellä kymmenien tuhansien pikselien kuvat ja lisätä niihin juuri oikeat tehosteet. 

"Ota nyt kiltti minusta kuva, kun tässä touhuan. Niin ja voisitko vielä odottaa niin, että katsoisin edes sinne päin. Tai että harjaisin vähän hiuksia tai laittaisin tyhjän jäätelöpurkin pois tiskipöydältä..."

Salilla en puolestaan viitsi pyytää treenikaveria sohimaan kännykkäkameralla, kuinka teen irvistellen hauiskääntöjäni. Silloin tällöin kuvailu on ihan paikallaan, varsinkin jos mies on mukana treenaamassa ja ottaa kuvia kehityksestä (tai karmeaa videota kyykkytekniikasta...).  Mutta yleensä otan vain nolostellen kuvia itse itsestäni, aina niistä samoista peileista (niin, peilien määränkin saisi anakin tuplata, että saisi jotain vaihtelua, mutta niitä ei vain ole!), liki aina samoissa kamppeissa. Tiina tässä peilissä - räps. Tiina siinä toisessa peilissä - räps. Vielä Tiina siinä ainoassa kotona olevassa peilissä. Ja sitten jäi vielä salama päälle. 

Yhdestä on paha valita...

Yritän kuitenkin palauttaa mieleeni, miksi kirjoitan tätä blogia - se on minun päiväkirjani treeniini ja terveyteen liittyvistä asioista. MINUN PÄIVÄKIRJA. Ja olen itse tehnyt päätöksen, että laitan vuodatukseni tahraisine kuvineen julkisiksi. Haluan sillä samalla antaa vaikka edes muutamalle lukijalle jotain pientä evästä tai hyvää mieltä. Että ohi kulkiessaankin voisi saada jotain mukaansa, tai edes tuhahtaa, että vieläkin tuo vain jaksaa paasata. En saakaan alkaa verrata itseäni toisiin, huippusuosittuihin kirjoittajiin, He ovat omalla työllään saavuttaneet asemansa ja ovat kehittyneet taitaviksi kirjoittajiksi. Osa heistä kirjoittaa jopa puoliammattimaisesti. Miksi minä pistäisin itseäni samalle viivalle, kun voin olla omana itsenäni ihan juuri sellainen, kuin olen.

Sitä paitsi nautin tästä omasta räpeltämisestä aivan valtavasti!  

Näin sitä lohdutetaan itsensä pois alakuloa. Mutta silti, olkoot tämä vuodatukseni myös vilpitän ihailun osoitus bloggaajille, joiden tuotokset näyttävät hyvältä ja jotka jaksavat päivittäin kertoa omasta elämstään. Lukijana saan heitä paljon ja jokaisella tiuhemmin seuraamallani henkilöllä on jokin, mikä saa minut palaamaan heidän sivuilleen. Jollakin vankkaa tietoa, toisella iloa, kolmannella ideoita ja kauniita kuvia, eräiden kohdalla tekstien luomaa, jonkinkaltaista tuttavuutta. Ja jos voin yhdellekin omalle lukijalleni olla samassa asemassa, olen enemmän kuin kiitollinen. 

Tiina


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kotimartan penkkipäivä.

Tässä ohjelmassa minulla on ehkä ensimmäistä kertaa sunnuntai vähän kevyempi treenipäivä. Olen aina ajatellut, että sunnuntain ollessa kautta linjan vapaa töistä, olisi silloin myös energiaa tehdä vähän raskaampaa treeniä. Nyt puolestaan sunnuntaille on ollut rinta ja olka, ja se on tuntunut älyttömän mukavalta! Sunnuntaista on tullut kaikkinensa rennonmpi päivä - ja mikä parahinta, tuntuu, kuin rintalihakset olisivat alkaneet ensimmäistä kertaa kehittyä tuntuvasti! Olen ollut joka kerta maanantaisin ja vielä tiistaisinkin domsseista kipeä, VAIKKA ne eivät olekaan mikään lihaskasvun edellytys. On ollut kuitenkin mukava huomata, että treeni menee ilmeisesti perille, ainakin oikeat lihakset ovat kipeinä. Lisäksi joka kerta on tullut progressiota, joten suunta on oletettavasti oikea.


Avartavaa taas huomata, kuinka ihminen se vaan on kekseliäs ja näppärä. Sarjassamme on luvassa arjen helpotusta kivikaudelta ;) Olemme nimittäin asuneet nykyisessä kodissamme yli viisi vuotta, emmekä vielä kertaakaan ole käyttäneet astianpesukonetta mihinkään muuhun, kuin kippojen ja kuppien säilömiseen. Käytämme kautta linjan aina samoja astioita ja pesemme ne aina suoraan käytön jälkeen. Siispä meille ei pääse kertymään tiskivuoria, tai kaapit tursuile perintöposliineja, joten pesukoneelle ei ole ollut mitään tarvetta.

Nyt kuitenkin aloin huomata, että se alkaa tuoksua ikävän tunkkaiselle, vaikka sen kansi on aina raollaan. Lisäksi osa kattiloista oli sen näköisiä, että ne kaipaisivat perusteellisempaa jynssäystä. Niin paljon en tiskaamisesta pidä, ettäkö laittaisin tästä ihanasta sunnuntaista liikaa aikaa siihen, joten kipaisin pikkujalalla ostamaan pesuainetabletteja (voi vitsin vitsin, näitä saa tabletteina?!)  ja tein pikaopiskelun, miten astianpesukonetta käytetään. Muistin jopa kääntää hanan oikeaan asentoon.




Olin kuin lapsi jouluna piparin paistossa uunin edessä astianpesukoneeni kanssa! Kuuntelin sen jännää huminaa ja mietin, että näinkö ne ihmiset arkeaan säestää! Astiat peseytyy ja itse voi nakutella blogia vieressä ja luoda välillä huolestuneitakin katseita konetta kohti, kuuluuko tuokin ääni asiaan, vai juoksenko pääkytkimelle - mnkä sijainnin toki varmistin hyvissä ajoin ennen final launchea ;)



Ja tadaa!!! Noh, ehkä sitä astioiden asettelua olisi voinut vielä vähän opiskella etukäteen, sillä osa oli limittäin ja osa poikittain, eikä siten puhdistunut niin hyvin, mutta silti! Puhtaita, lämpösiä astioita suoraan käyttöön. Ja mikä hurjinta - pinkki sheikkeri on TÄYSIN PUHDAS!!

On tämä elämä ihmeellistä.

perjantai 14. marraskuuta 2014

I drink my banana!

Arjessa menee oikein mukavasti, ja perjantai kutkuttaa pitkästä aikaa oikein mukavasti vatsan pohjassa. Tätä viikonloppua ei ole pilaamassa pyhät pysähtyneisyydessään, vaan saa kirmata vapaasti molempina päivinä! Kaupat ovat raahanneet joulukuuset esille ja halpa-hallin seimikoriste on tyylikkäästi tonttusten rinnalla. Pienenä, mutta sitäkin merkityksellisempänä takaiskuna tosin sattui niin, että kun innosta pomppien suuntasin eilen paikallisen halpa-hallin joulunavajaisiin, joiduin kokemaan karmaisevan pettymyksen. Omiin, hassuihin perinteisiin kuuluu saada maistaa halppiksen perinteistä, sokeritökötteistä ja tönköksi kovettunutta luumutaskua, joita ne tarjoilevat noolaavien asiakkaidensa riemuksi.

Pelkkä haavekuva!

No kuinka ollakaan, kun saavun paikalle, ovat nälkäiset kokkolalaiset vetelemässä viimeisiä taskuja suihinsa. Siinä ne muutamat onnekkaat viimeiset patut nuoleskelivat tomusokeria sormistaan ja jatkoivat suupielet valkoisina ostoksiaan. Hmp. Eihän se mikään elämyksen menetys ollut, mutta se on vaan se JUTTU. Ja sinne meni. Mutta muistokeikka tämäkin - parempi onni ensi vuonna!

Viimeisessä biosignaturetapaamisessa laitoimme Sannan kanssa treenijuomani kuntoon, sekä otimme käyttöön makrojen syklittelyn. Olin aluksi lähinnä utelias treenijuomien kanssa, sillä niiden resepti kieltämättä näytti sen verran moniriviseltä ja epämääräiseltä, että mitään kummempia odotuksia ei juuri ollut. Tätä ennen en ollut käyttänyt kuin ihan perus lisäravinteita, ja niitäkin vähän sinnepäin. En ollut esimerkiksi ikinä ennen käyttänyt hiilihydraattia treenijuomassa, joten sen ottaminen mukaan tuntui aluksi jopa vastentahtoiselta. Syön kuitenkin aina kunnolla ennen treeniä ja myös treenin jälkeen. Miksi ihmeessä pitäisi tunkea lisäenergiaa juomiseen, varsinkin, kun niin paljon mielummin söisin kaiken saatavan energian?



Mannisen osmopure lähti kuitenkin aminopörssiltä tilaukseen ja saman tien käyttöön. Sinne se liukeni napakasti bcaa:n, eaa:n, sitrulliinien, l-carnitiinien, kreatiinien, suolojen sun muiden pulvereiden joukkoon ja kaikki nämä muodostivat maustamattomina versioina iloisen kuravellin, jota aloin sitten joka treenissä ja treenin päälle litkiä.

Ei muuten tarvinnut odottaa kauaa, että potku alkoi tuntua. Ero treenitehoihin ja jaksamiseen on ollut kuin yöllä ja päivällä - tai liukkaalla ja sulalla :D Olen alkanut saada tuntumaa ja pumppia jokaiseen treenattavaan lihasryhmään ja treenituntuma on ollut jotain aivan käsittämätöntä. Jopa ojentajien päivänä saan pumppia ja poltetta, ja tunnen oikeasti työskenteleväni jonkun lihaksen kanssa. Toistoja tulee lisää ja rautaa on myös saanut olla latomassa tankoihin. Ja vaikka olen aina sanonut, että treenikestävyydessäni ja jaksamisessani ei ole ollut mitään vikaa, niin nyt pöhinän ja asenteen määrä on potenssiin avaruus.



Uskon, että tästä on kiittäminen toki koko komboa, mutta eritiyisesti juuri osmopurea. Sen hiilihydraatit imeytyvät osmoosimaisesti saman tien vatsalaukun peitteiden läpi ja kehon käyttöön. Osmopuren hiilihydraatti antaa välittömästi energiaa lihaksille ja kuljettaa samalla muut treenijuomassa olevat aminohapot suoraan perille. Lisäksi minulla on osmopurea myös palkkarissa, missä se tekee ihan saman tempun. Minullakin saattaa mennä usein reilu tunti treenin jälkeen, ennen kuin olen varsinaisen ruoan ääressä, joten tämä välipelastus on enemmän kuin paikallaan.

Siinä sitä kauhotaan eteisen suplimenttikaapin ääressä :)
Ja vielä pisteenä ii:n päällä, olen huomannut palautuvani treenistä aivan eri tahtia. Sitäkin on vaikea selittää, missä eron tuntee. mutta niin se vain on. Lihakset ovat notkeammat ja jumittomammat - ikäänkuin niissä ei olisi enää niitä happoja tai tukkeita, mitä ne monesti tuntuvat olevan täynnä, vaikka huolto ja tauotus muuten pelaisikin. Tavallisessa arjessa sen huomaa liikkeissä, kuten kumarteluissa ja siivouksessa, kun toiminnat, joissa lihas on ennen vähän muistuttanut itsestään, tuntuvatkin menevän sujuvasti. Nykyään ei tarvitse enää tehdä masalva manööveriä kumartuessaan poimimaan sukkaa lattialta, vaan sen voi tehdä ilman pöhinää!


Eli ihan ensihätään en näistä juomistani meinaa luopua. Lisäksi kuraveden maku muuttui yllättävän nopeasti treenin omaksi mauksi ja nykyään sitä ei juuri edes huomaa. Ehkä joskus tuleisuudessa voisi vielä tutkia aminopörssin valikoimia tarkemmin, sillä siellä on myös esim. EAA:ta, joka on maustettu, mutta josta ei löydy aspartaamia ja muita epämääräisyyksiä.


Jos et ole vielä koittanut hiilihydraattia treenijuomassasi, niin suosittelen lämpimästi! On tunne tekemisen meiningistä vaan sen verran kokemisen arvoinen!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Takareisiä ja aidan taakse kurkottelua...

Kiitän mahdollisuudestani aueta edellisissä postauksissa. Nyt kuitenkin takaisin itse asiaan, nimittäin treeniin. Takareisien päivä näin keskiviikkoisin näyttää minulla tältä:

Reiden koukistus istuen 2 x 15
Mave 3 x 6
Prässi leveä 3 x 8-10
Askelkyykky taakse 3 x 10-12
Reiden koukistus vipuvarressa 2 x 12-15

Siellä se kuuluisa ja pelätty mave komeilee, mutta yllättävää kyllä, se on tuntunut hyvältä! Männä ajoilta on muistona varmaan liiasta treenaamisesta kipeytynyt alaselkä ja pakara, joista huolimatta yritin väsätä jotain maastavetojen suuntaista, vaikka ohjelmasta löytyi jo sjmv:tä, alaselälle penkkiä ja varmaan ekstramäärät kaikenlaisia kyykyn variaatioita. Omaksi onnekseni en osannut vielä silloin treenata yhtä kovaa ja puhtaahkosti kuin nyt (vieläkin on matkaa, oi joi!), joten en saanut kovin pahaa jälkeä aikaiseksi. Mutta eipä tullut liioin tuloksiakaan.

Nyt olen aloittanut maven vielä varovaisemmin, eli teen sen nostohäkkyrän sisällä. Eli olen tankojen keskellä ja nosto-ote on hammersuuntainen. En siis ole vielä edennyt perus tangolla tehtävään maveen. Mutta voin sanoa, että kyllä tuo kolme kutosen sarjaa tekee ihan tarpeeksi tiukkaa ja saa kaulasuonet pullottamaan. Masalva manööveriä ja kiskomaan!

Hiilarien kierrätys on tuntunut varsin hyvältä, ja se on tasoittanut nälän tunnetta. Toinen viikon tankkauspäivistä on näin keskiviikkona, tiistain "nälkäpäivän" jälkeen. TIistain alhaisemmat hiilarit menevät jo suhteellisen hyvin, sillä silti niitä on loppujen lopuksi sillekin päivälle ihan tarpeeksi, ja näin keskiviikkona odottaa  ihana lasti ruokaa. Hiilut eivät kuitenkaan ole niin korkealla, ettäkö rasvaa tarvitsisi rukata pois yhtä paljon kuin lauantaisin, joten ruokaa sekä on ja se maistuu hyvälle!



Niin, lauantaisin on nyt sitten ilmeisesti taas naisen itse itselleen tekemä ongelma. Peruskaava siis: sitä ptää vinguta, mitä ei saa. Lauantaina hiilihydraatteja nostetaan sen verran ylös, että rasvaa pitää karsia aika kovallakin kädellä alaspäin. Siispä fyysistä ruokaa kyllä on ja pastavuortakin olen kyllä kaikkien taitojeni mukaan maustanut --- mutta on se kumma, kun mikään ei tunnu juuri sillä hetkellä korvaavan ihanan rasvan makua. Käsi kouristaa liikettä, jolla saisi holahduttaa udos
oilia ja avokadoöljyä ruoan sekaan. Illan megakokoinen pannari puolestaan on pelkkää makeuden mussuttamista,  kun päältä puuttuu suuri osa annoksen kruunaamasta pähkinävoi-kookosöljy-saksanpähkinäöljyseoksesta.

Tässä on siis herkkuperseellä todellinen ongelma. On se hienoa, että näissä mittasuhteissa voi tätä nykyä painia "ongelma"-nimikkeen alla. Painun siis jatkamaan ongelman ihanaisinta hetkeä, eli tiistain kärvistelyn jälkeistä mussutusta, mikä toki kaikki kohdistuu suoraan piinattuihin takareisiin, eikä pysähdy ruokastressinavan ympärille.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Tämän vielä korjaan...

Minun pakko vielä lisätä hiven edelliseen postaukseeni, sillä ilmeisesti jotkut olivat ymmärtäneet siitä osan väärin. Ei siis ole mitään tarkoitusta alkaa liikoja sorkkia SH-aiheita teksteissäni, sillä se ei ole tämän blogin idea. Mutta haluan kuitenkin selventää eräitä väärinkäsityksiä, mitä edellisestä teksistäni seurasi. 

Eli asia ei ole niin, että olisin jotenkin ylpeillyt sillä, että hah haa, sinnepä jäi sairastamisen aikana ystävät ja näin sitä otin ja pärjäsin ihan itsekseni. Etten tarvitse yhtään ketään ympärilleni, pärjään yksin ja olen vahva.  

Näin ei todellakaan ole. Ja ne seikat, mitkä koskevat juuri sosiaalisia suhteita tässä asiassa, ovat ehkä ne kipeimmät menetykset ja uhrit, mitkä se aika elämästäni vaati hintanaan. Ei pelkästään se, että minä itse menetin todella paljon tärkeää - hetkiä, jakamista, tukea, nauruja, yhteisiä kokemuksia. Ei, vaan myös se, minkä itse vein pois läheisiltäni. MINÄ en ole ollut HEILLE läsnä silloin, kun HE olisivat tarvinneet minua, tai halunneet jakaa oman elämänsä iloja kanssani. Minua oikeasti kuvottaa miettiä, mitä kaikkea ympärilläni on tapahtunut, enkä ole ollut niissä mukana. Suuria surun hetkiä, jolloin minun olisi pitänyt olla ottamassa osaa ja tukemassa. Tai valtavia onnen aikoja, milloin olisin saanut näyttää, kuinka valtavan suuri ilo jaettu ilo on, ja kuinka olen onnellinen toisten puolesta ja kanssa.



Missään vaiheessa en lakannut välittämästä. Muistan ne kauheat ristiriidat, kun koin, että minun olisi pitänyt olla muualla ja paikkani ei ole tässä, mutta en kuitenkaan voinut itselleni mitään. Eikä kyse ole vain jostain laihana pysymisestä ja nättiydestä- olisikin, sillä silloin voinut pysäyttää touhun viisitoista kiloa aikaisemmin - vaan kontrollista. Ja sairastamisesta. Sen kaiken keskellä silti oikeasti välitin ja huusin samalla huomiota itselleni. 


Mutta se on sairaus. Onneksi, näin täytyy kirjoittaa. Sillä muuten olisi todella vaikea kyetä antaa itselleen anteeksi se kaikki, minkä aiheutti itselleen ja läheisilleen. Minun kohdalla kyse ei ole myöskään mistään ylidramatisoinnista, sillä omaa sairastamistani ei voi ihan rinnastaa teinitytön "yök-en-syö" tyyppiseen häiriöön, vaan kyllä olin ihan oikeasti pahassa jamassa, ja pitkään. Pitkään ajattelin, että syömishäiriöjutut eivät mene sairastamisen piikkiin, kuten ajattelin myös vaikkapa alkoholismista. Olin nähnyt sitäkin ihan tarpeeksi ympärilläni. Korkki kiinni ja se on siinä, ajattelin. Kuten myös varmasti moni ajattelee SH:iden kohdalla, että se ei ole muuta kuin lusikka suuhun. No, sillä ehkä saa kehoa kuntoon, mutta ei se mitään paranna. Sen työn tekee mieli. Ja aika. Pienet askeleet, takapakit, pikku hiljaa tajuaminen, mitä on tehnyt ja miksi tietyt asiat ovat tapahtuneet. Järjen ja pakon valtataistelu, minkä keskellä meinaa itse olla välillä kuin ulkopuolisena kunnon kissatappelussa. 


Silti, nyt en olisi tällainen kuin olen, ilman kokemaani. Jos tämä olisi minulle lyöty eteen paperilla kymmenen vuotta sitten, olisin sanonut, että pitäkää kioskinne - ei käy! Mutta kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, me emme onneksi tiedä tulevaisuuttamme. Tällä hetkellä olen onnellinen siitä, mitä olen ja tiedän olevani oikeasti ihan hyvä tyyppi - ja ystäväkin vielä joskus. Mikä on menetetty, on menetetty, ja katkeroituisin lopuksi ikää, jos jäisin niitä piehtaroimaan. Tärkeintä on, mitä teen nyt ja miltä minusta nyt tuntuu. Vain sillä olen huomannut kykeneväni jälleen antaa itsestäni myös muille ja pystyn alkaa voida hyvin. Uskallan antaa itseäni peliin ja ajatella, että ottakaa tai jättäkää. Tässä olen minä. Elämässä on niin paljon muuta, kuin se häkki, mihin itseni ajoin. Tärkeysjärjestys ja arvot ovat heittäneet kuperkeikkaa ja tärkeimpänä asiana on tällä hetkellä pieni ihminen, jota en edes ole nähnyt kuin kerran, mutta joka on silti ihan kaikki. 

Ja pidän yhä sen hännän tästäkin vielä hivenen kohollaan.


"Kun katsot taaksepäin, huomaat, että jokainen askel oli suunniteltu. Jokainen mosaiikin kivi sopii paikalleen sen mallin mukaan, jonka suuri taiteilija on piirtänyt...näet nyt vain kiven kerrallaan. Usko mallin suunnittelu suurelle piirtäjälle."


sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Oman hännän nostajaiset.

Itsetunto on tunnetusti meillä suomalaisilla varsin heikko. Omia tekoja vähätellään ja itsestä ei pysty ainakaan julkisesti tuoda esille onnistumisia ja hyviä puolia. Ihmiset pelkäävät, että heille nauretaan, kun he paljastavat omat onnellisuuden aiheet ja sillä naurulla kaikki se, mistä olet ylpeä ja mikä sinulle on tärkeää, pommitetaan alas.
On myös pelkoa siitä, että toiset väheksyvät asioita, mistä itse on onnellinen ja ylpeä, tai mitä on saavuttanut. Muut tuhahtelevat kuitenkin mielessään, että eihän tuo ole yhtään mitään ja mitä tuossa on sanomista. Ja ääneen sanoen puolestaan löydetään herkästi naapurin koiria ja serkun kaimoja, jotka ovat tehneet samat asiat kolme kertaa kovemmin ja korkeammalta. Lisäksi paljastaessaan omia hyviä puolia ja ylpeyksiä, tekee itsestään myös haavoittuvaisen, sillä siinä ne asiat nyt ovat esillä ja kaikkien nokittavissa. Jos itsetunnossa on yhtään säröä tai taustalla epävarmuutta itsestään, voi surullisesti todeta, että viitta on juuri niin vahva, kuin sen heikoin paikka. Siitä se repeää, vaikka ympärys olisi kuinka kunnossa. Siispä jos pieneltäkin  yritykselta tunnustaa olevansa onnellinen ja ylpeä itsestään leikataan siivet saman tien, ei monesti ole intoa uusiin lentoyrityksiin.


Tottakai joukostamme löytyy niitä, joilla omat palikat ovat kohdillaan ja jotka uskaltavat kertoa tunteensa ja ajatuksensa. Ja sitten toki löytyy myös niitä narsistin kukkasia, jotka vievät oman erinomaisuutensa ja itsensä aivan uusiin svääreihin. Kukaan ei halua, että itseään pidetään täynnä itseään olevana, joten ollaan sitten mielummin hiljaa. Ettei kukaan vaan ajattele mitään….




Itse olen niitä kissoja, joilla on tapana roikottaa omaa häntäänsä, eikä niinkään nostaa sitä ylös. Vasta viime aikoina olen alkanut havahduttaa itseäni siihen, kuinka paljon paremmin voin, kun olen rehellinen itselleni ja taputan itseäni hyväksyvästi olalle. Kun mietin elämääni ja omia tekojani, voin todella antaa itselleni kukkapukettia siitä, miten ylpeä ja onnellinen voin jo tässä hetkessä ja näistä saavutuksista olla.

Olen kouluttautunut ammattiin, mihin olen pienestä asti halunnut. Annan työelämän kertoa, miltä loppuelämä tässä leivänsyrjässä tuntuu. Valtavasti tulee virheitä ja uutta opittavaa, mutta verrattuna ensimmäisiin työvuosiin olen edistynyt huomattavasti. Lisäksi voin tällä hetkellä sanoa tykkääväni varsin paljon työstäni ja lählden mielelläni töihin (emme nyt puhu aamu-unisuudesta mitään ;) ). Se on paljon se.

Olen ylpeä siitä tiedosta, minkä olen saanut kerättyä itselleni ravitsemuksesta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Mitään virallista paperia minulla ei näistä ole, mutta tiedän itse opiskelleeni valtavat määrät materiaalia ja tutkimustietoa. Olen malttanut pureutua asioihin ja hakea luotettavia lähteitä. Uskallan teksteissäni kertoa tietoa terveyteen ja ravitsemukseen liittyvistä asioista, vaikka en tahdokaan niistä juuri esim. työpaikalla jauhaa. Päin vastoin olen niistä varsin matalalla profiililla ja annan ihmisten tulla mielummin kysymään minulta kuin että tyrkyttäisin heille mitään.

Olen kehittynyt samojen opiskelujen, testausten ja onnistumis-epäonnistumisten kanssa salilla valtavasti! Minua ei tunnistaisi samaksi räpeltäjäksi, joka vuosia sitten aloitti raudalla rimpuilun, vaan nyt ystävä sanoi treenaamistani jopa esteettisesti kauniiksi :) Onnea herättää tässä myös tunne, että tämä intohimo ja hankittava tieto ei tunnu loppuvan vielä pitkään aikaan kesken, vaan saan aina kohdata jotain uutta. Sama myös ravitsemuksessa. Ihanaa.

Minulla on mukava parintalon puolikas, johon olen myös tyytyväinen. Ultimaalinen haavekuva kodista tämä ei vielä ole, mutta kaunis, näköiseni ja hyväkuntoinen. Tässä on hyvä olla ja elää eteenpäin. Suuri suru ei tulisi lähteä, mutta hyvä on nyt olla.

Kaikista suurinta ylpeyttä minulle kuitenkin tuo se, miten selvisin omasta pakkomielteistäni ja syömishäiriöstäni. Ihan itse. Ilman ammattilaisten apua, tai yleensäkään apua mistään. Sairauteni oli nimittäin sitä tyyppiä, missä ajoin kaikki kontaktit läheltäni pois ja menin lopulta varsin yksin omassa limbuksessani. Ei siihen mahtunut mitään sosiaalista.
 Lähelläni oli yksi ihminen, joka näki kaiken alusta loppuun ja joka oli äärimmäisen tärkeänä tukena. Toisena oma äiti, jolle lopulta pystyin alkaa purkaa ajatuksiani ja jolle paljastaa sairastamisen vaikeus ja taakka.

Kun nyt katson taaksepäin, olin todellakin tietämättäni erittäin heikossa hapessa. Kolmekymmentäkiloinen nainen, joka kävi jokaikinen päivä töissä ja hoiti näennäisesti kaiken mallikkaasti. Huh huh. Päässä ei todellisuudessa liikkunut yhtään mitään ja aivot kärsivät sellaisesta rasvanpuutteesta, että nyt en voi käsittää,  miten niistä ajoista tuli selvittyä. Lisäksi aikuisen on huomattavasti vaikeampi selvitä sh:sta ja pakkomielteistä, joten olen itsestäni ylpeä. Se ei ole ollut helppoa ja jos joku olisi pienen orastavan toipumisen ensi metreillä sanonut, että se tulisi lopulta viemään vuosia, en rehellisesti tiedä, olisinko jaksanut. Onneksi, ONNEKSI, meille ei paljasteta tulevaa, vaan jokaiselle päivälle annetaan sen tarvitsema viisaus ja voima. Niiden avulla selvisin niin sairastamisen ajoista, kuin myös toipumisesta. Päivä kerrallaan, yksittäisestä voitosta toiseen.



Mutta tämän kaiken varjolla, ei varjossa, voin sanoa, että kun tätä nykyä keikistelen päivittäisten selfieni kanssa peilissä, blogissa ja instassa, niin teen sitä erittäin avoimesti ja hyvillä mielin, JA YLPEÄNÄ! En voi enkä saa verrata itseäni upeisiin kisaajiin, vaan siihen kaksikymmentäkiloa pienempään naiseen, joka oli samassa ruudussa vielä vähän aikaa sitten. 

Nyt kurjassa kunnossa roikkunut itsetunnon häntä on jo aivan eri näköinen - josko tuon voisi jo heittää rohkeasti pystyyn lisäkiekuraksi ja pistää vielä viirin kärkeen!