tiistai 30. kesäkuuta 2015

Ihan sopivasti p....nen!

Eilisen tekstin kirjoittaminen teki todella hyvää. Varsin sekavaa tuotosta se kylläkin oli, ja kun luin sen itse läpi tuossa äsken, niin toistoa tuli ties kuinka monta kertaa. Mutta se kertoi myös selvää kieltä, kuinka paljon se herätti minussa ajatuksia ja muistoja, ja miten mahdoton sitä kaikkea oli yrittää saada kirjoitettua auki.

Tällä hetkellä minun on hyvä olla itseni kanssa. Olen varsin tyytyväinen siihen, miten elän ja mitä asioita elämääni kuuluu. Introverttiys on osa minuutta ja olen ihan onnellinen siitä, että olen juuri tällainen kuin miksi minut on luotu. Minunlaisiakin tarvitaan joukkoon, sillä jos kaikki olisivat suuna päänä, niin siitä saisi vain yhden valtavan ekstrovertin migreenin.


Eihän tuossa lettipäässä ole periaatteessa mitään vikaa.


Enemmän minua harmittaa lapsuuden ja teini-iän Tiinan puolesta. Olisin säästynyt niin paljolta murheelta ja itseinholta, jos olisin jo silloin älynnyt ja sisäistänyt kaikki ne kuluneet kliseet: rakasta itseäsi juuri sellaisena kuin olet .  Tee mitä haluat ja pystyt halutessasi kaikkeen. Usko itseesi. Uskalla kuunnella itseäsi ja tehdä omia valintoja. Älä määritä itseäsi muiden kautta. Sitä rataa.

Mutta elin omaa mitättömyyttäni ja kurjuuttani ja heijästin sen kaiken epävarmuutena omaa ulkonäköäni ja mukavuuttani kohtaan. En kehdannut kulkea samaa reittiä lukioaikana kouluun, kuin mitä muut, sillä takaa tulevat oppilasjoukot näkivät minun takamukseni. Istuin aina tyyny, reppu, tai jokin esine reisieni päällä, ettei kukaan nähnyt, miten isot ne olivat. Parhaimmillani saatoin teeskennellä yskänpuuskista, jotta voin hyvällä syyllä pitää kättä kasvojeni edessä. Minulla oli lukioaikaan outo kausi, että minulta katosi ääni päiväajaksi ihan oikeasti, ja se palautui aina illaksi entiselleen. Tulipas ihan nyt mieleen, että olisiko sekin ollut jotain psykosomaattista, sillä muistan nauttineeni siitä, että sain puhua vain vähän ja senkin salaperäisen käheällä äänellä.


Voi silloista  minua. Ja kun kuvia katsoo, ei minussa ollut mitään vikaa. Ei mikään atleetti typykkä, mutta ihan tavallinen, vahvareisinen (NIIN, Olisipa minulla NYT yhtä "paksut" ja "isot" reidet ja pakarat kuin silloin!!).  Mutta onneksi sain silloin voimaa haaveista, mielikuvituksestani ja tarinoista, mitä loin, pelasin, piirsin ja kirjoitin. Lisäki minulla oli ja on aivan ihana äiti, joka puolestaan antoi minun olla oma itseni ja kapinoidakin juuri sopivasti. Se on nimittäin ehdottoman tärkeää! Pitää olla turvattu paikka, mistä saa tehdä piipahduksia maailmalle ja minne saa palata milloin mistäkn reissusta takaisin.

Introvertti seuraamassa perusvaistojaan.
Ja oli minulla myös muutamia hyviä ystäviä. Sukuni oli vielä silloin tiiviisti yhteydessä ja kolme serkkuani olivat samalla minun parhaita kavereita. He ottivat minut aika lailla omana Tönkinä vastaan. Kuten myös muutama kaveri omallakin paikkakunnalla. Se ei ollut kenenkäänheidän vika, että koin näitä tunteita, sillä i k i n ä en kertonut niistä ääneen. Enpä tosin tunnustanut niitä itsellenikään. Mutta nyt uskon vakaasti, että kukaan ei olisi loukkaantunut tai pitänyt minua outona, jos olisin vain sanonut olevani todella ujo puhumaan ja että tarvitsen välillä ihan vain omaa seuraani.

Pidin siis olla yksin. Ja kärsin siitä ihan turhaan.

Nykyisin on ihanaa ja vapauttavaa, että läheisimmät, ne muutamat ja niin tärkeät, tietävät, minkälainen oman tien luikkija olen. He eivät enää tunnu olevan moksiskaan, että tarvitsen sen oman ajan. "Käyn ihan hetken pihalla", tuskin herättää mitään kränää kenessäkään. Tai uuteen paikkaan siirtyessä otan ensin kulmat haltuun. Sitten taas palaan latautuneena ja vireessä olemaan toisten seurassa. Vaikka se on pois tärkeästä yhdessäolosta, niin se on kuitenkin erittäin tärkeä hetki itselle.

Ja kuitenkin vielä tätäkin blogia aloittaessani ja jo jonkin matkaa pidettyäni saatoin "pelätä", että entä jos tälle löytyy lukijoita? Tai jos tätä joskus jopa julkaistaisiin jossain isommassa portaalissa (turha pelko ;) )? Sittenhän kaikki huomaisivat, että eihän tuolla ole elämää? Jos minulle tulisi seuraajia, niin sittenhän minun pitäisi keksiä ja hankkia itselleni sosiaalisia tapahtumia! Ei kukaan seuraa minua tällaisena kuin olen! Kaikilla bloggareillahan on koko ajan kuvia joistan kekkereistä ja illanvietoista. Tai kuinka he ovat tehneet ystävien kanssa sitä ja tätä ja tuota. Mitä kun kaikki huomaa, että minulla ei ole mitään sellaista....
Senkään vuoksi en ole varmaan manostanut tähänkään mennessä blogiani missään. Edes facessa en ole maininnut kirjoittavani.
Hmm, nyt saattaisin jopa harkita... :) Jos joku wanha tuttu siellä lukee, niin vapaus vinkata, sillä itse saatan vielä jänistää.



Hmm, tämä ei nyt kuitenkaan ollut tämän tekstin tarkoitus. Tarkoitus oli tarinoida teille hiilareista,  mutta nyt se ei oikein iske tämän perään. Heitänpä siis teille tämän ulinan päälle vinkin johonkin laadukkaaseen luettavaan. Taustavoimani  osaa tehdä myös muutakin kuin tätä "joutavanpäiväistä" pumppausta. Käykää ihmeessä katsomassa, missä on toinen puoli minun ollessa jokakesäisenä vaellusleskenä,




maanantai 29. kesäkuuta 2015

Itsekäs pikku p...?

Sain mahtavan keskustelun ja oivallusten kautta kimmokkeen kirjoittaa eräästä elämääni erittäin keskeisesti koskettavasta asiasta. Aloin jo etukäteen ajatuksissani kirjoittaa tätä blogitekstiä, ja mieleeni alkoi heti rakentua kunnon puolustuspuheet. Nyt annan paukkua ja voin sanoa mutta kun ja tämän takia. Saan viimein itselleni kilven, jonka taake mennä piiloon ja josta viskellä mätiä kommentteja ja puolustella itseäni sillä, että minulla on näihin kaikkiin oikeus.

Tähän asti vanha ajatus ja etenkin ajatusvääristymät pääsivät kantamaan, ennen kuin sain onnellisen havahtumisen, että minulla ei ole millekään kilvelle enää tarvetta. Olen saanut tavoitettua elämässäni tasapainoa ja eheämpää minäkuvaa, minkä kautta voin täysin vapaasti antaa itseni olla juuri tällainen, kuin se on. Ja tuoda sitä vieläpä esille.

Tokihan sen ei tarvitse silti tukkia keskustelua, perusteluja ja sopivasti teroitettua ironiaa, mitä haluankin pitää elämässäni ja teksteissäni vireillä.

Mutta aiheeseen. Introverttiyteen. Minuun, ah sentäs. Koko elämäni ajan aina ala-asteajoista asti, olen pitänyt itseäni jonkinlaisena sosiaalisena kummajaisena. En ole  ollut suupaltti enkä se luokan sähikäinen, jolle sattuu ja tapahtuu, ja joka on aina äänessä. Keskustelupiireissä ei minun ääneni kanna kilpaa muiden kanssa ja mielipiteeni sinkoile ilmassa. En nauti siitä, että katseet ovat kohdistuneet minuun ja ihmiset odottavat, mitä nasevaa sieltä voisi olla tulossa.

Osasin revitelläkin kyllä :) 2004.


Kun olin kavereideni kanssa liikkeellä ja lukumäärä alkoi kasvaa jo yli kolmen, aloin olla se hiljaisin ja tarpeettomin pyörä. Aloin ymmärtämättäni uupua ja kokea huonommuutta, sillä minä en ollut se, joka piti kipinää yllä ja jonka jutuille naurettiin. Olin aina se sivusta seuraaja, joka kuitenkin nautti siitä kaikesta toiminnasta ympärillään ja suorastaan imi itseensä yhteisen olemisen iloa ja jutustelun kuuntelua.

Minulla ei ikinä ole ollut isoa rinkiä kavereita. En kertakaikkiaan koe itseäni luontevaksi tilanteessa, missä ympärilläni sinkoilee juttua ja koen, että joutuisin alkaa kilpalaulaa saadakseni ääneni kuuluville. Väsyn tällaisissa tilanteissa, enkä koe oloani hyväksi.
Nuoruuden bileiltojen jälkeen olin pitkään väsynyt, enkä enää villeimpien teinivuosien jälkeen enää juuri edes tahtonut lähteä minnekään yhteisiin illanviettoihin. Saati, että kutsua ketään kylään - sehän olisi vienyt hengen ja tuntuu vieläkin hankalalta ajatukselta.

Podin tätä todella paljon ja koin siitä valtavaa ahdistusta. Käänsin asian jatkuvasti päässäni väärinpäin ja kysyin itseltäni syyttäen: miksi en kelpaa kellekään? Mikä tekee minusta niin luuserin, ettei minua haluta mukaan? Miksi olen niin ruma, ettei minulle haluta jutella? Osasin myös ihmetellä, mistä tulee ristiriista siihen, että HALUAN nähdä ja olla toisten kanssa, mutta…… sitten en kuitenkaan halua.
Friikki.

Ja kuinka nautin omasta maailmasta. Ahmin ennen kirjoja ja tietokonepelejä, etenkin RPG:itä. Uppouduin niiden maailmaan ja saatoin lukea ja pelata tunti tolkulla. Lisäksi pystyin piirtää  ja kertoa samalla mielessä erilaisia tarinoita. Kirjoitin myös paljon ja tein kävelyitä, jolloin vain ajattelin asioita. Saatoin elää eri tilanteita ja luoda itselleni mielikuvia. Nauttia ympäristöstä ja antaa ajatuksen vielä. Ja nautin. Nautin. Nautin.

Satuin kautta pidemmän tarinan juuri äsken törmäämään vapautukseeni. Sanaan, joka yhtäkkiä antoi minulle diagnoosin ja luvan olla juuri sellainen kuin olen: introvertti. Olen introvertti. Enkä ole maailman ainoa intorvertti. Introvertti ihminen on pähkinän kuoressa seuraavanlainen:

  • sisäänpäinkääntynyt
  • nauttii yksinolosta
  • ei ole small talkin ystävä, suosii mielummin syvällisiä keskusteluita
  • väsähtää jos joutuu olemaan ihmispaljoudessa
  • luova, paljon omissa ajatuksissaan
  • kun saa täyden rauhan keskittyä johonkin työhön, paneutuu siihen vaikka tuntikausiksi
Tässä vastakohtana ekstrovertti:

  • ulospäinsuuntautunut
  • viihtyy ihmisten ilmoilla
  • ’moottoriturpa’
  • usein huomion keskipiste
  • ryhmätöissä loistaa ja pätee (aikaa menee myös omien tarinoiden kertomiseen)
  • nauttii huomiosta

Kaikki, mitä tämän valaistumisen jälkeen otin selvää introverteistä, kertoo minulle selvää kieltä minusta ja lohduttaa jokaiselta lauseelta, että minussa ei olekaan mitään vikaa, vaan satun vain olemaan luonteeltani tällainen. Tämän päivän yhteiskunta ei ole oikein millään tavalla sovitettu introverteille, vaan hyveinä pidetään sosiaalisuutta, isoa tuttavapiiriä ja avoimuutta. Ainakin minun nuoruudessa paremmuus mitattiin ystävien määrässä ja suosiossasi (tai ainakin siltä se minusta tuntui). Näissä skaboissa jäin auttamatta jalkoihin. Oletettiin, ja oletetaan yhä, että olet luuseri, ellet ole suosittu ja sinulla ei ole ainakaan sitä ja sitä määrää ystäviä. Puhelimen tulee piipata koko ajan ja instassa pitää olla valtava määrä seuraajia.



Mutta entä jos en ole sellainen, mitä vaaditaan? Olenko siis se luuseri. Näin vielä joskus ajattelin, mutta ihmeekseni tein silti joitakin vuosia sitten tiedostamattani valinnan. Että ollaan sitten. Huomasin jossain vaiheessa, että en ala pakottaa itseäni mihinkään, missä en koe olevani kotonani.  Koin olevani juuri se pelkäämäni hylkiö, mutta ainakin ajattelin tehneeni sen omaehtoistesti.

MUTTA, se tarkoitti toisaalta myös auttamatta, että jäin ja jään herkästi ulkopuolelle. Kyse kun ei ole siitä, ettenkö haluaisi nähdä ketään, mennä illanistujaisiin, tavata, jutella, VÄLITTÄÄ! Näin nimen omaan

se, että olen sosiaalisesti "laiska", ei tarkoita, ettenkö nauttisi läheisistä, ettenkö tarvisisi muita ihmisiä tai ettenkö välittäisi.

Minusta on ihan parasta, kun saan juuri näitä asioita, mitä kaikki tarvitsevat, sellaisina annoksina, mitä pystyn käsitellä ja mitä kestän. Kuulostanko jo itsekkäältä tai heikolta? Tapaamisissa nautin, kun saan olla sivummalla ja kuunnella ja katsella ihmisiä. Juhlissa tai muissa olen elementissäni keittiössä, sivussa puuhailemassa ja samalla nauttimassa sosiaalisuuden ilmapiiristä. Yhteisissä kekkereissä minulla pitää olla mahdollisuus poistua välillä, huokaista, puuteroida nenäni ja käydä huokaisemassa :) Mutta ei siksi, ettenkö nauttisi, vaan että…. väsyn?

Minulla ei ole paljoa ystäviä. Ei ole koskaan ollut. Aina kuitenkin juuri ne yksi tai kaksi, mitä tarvitsen. Ja joille minulla riittää kaikki se rakkaus, välittäminen ja voima, mitä minussa on kuitenkin valtavasti.
Tähän asti minua on tämä asia vaivannut ja hävettänyt. Minulla ei juuri ole ystäviä. Tykkään olla yksin ja omissa oloissa. Väsähdän heti, jos minulla ei ole päivässä hetkeä, jolloin saan olla ihan itseni kanssa.
Minulle myös riittää pienet annokset ja "pienet" tuttavuudet. Ehkä salilla liki päivittäin moikkaamani ja puhuttelevani kaveri ei tiedä itsekään, että kuuluu yksiin minun ainokaisiin sosiaalisuuden lähteisiin ja iloihini. Hänestä kuitenkin saan jo juuri sopivan annoksen kontaktia elämääni. Tai tuttu kaupan kassa, naapuri, kenen kanssa saatan jäädä jutustelemaan. Saan näistä jo paljon. Jopa tarpeeksi.


JUURI NÄIN!!


Saliharrastus on minunkaltaiselle introvertille kuin tehty. Säännölliset elämäntavat, kellolleen kulkeva rytmi, tietty itsekkyys , salilla yksin tekeminen. Juuri minulle. Ehkä juuri tämän piirteen takia saankin tästä niin valtavasti irti. Minun ei tarvitse irroittaa itselleni salille aikaa sosiaalisuudelta, koska minulla ei sitä paljoa ole.
Tiettyä introverttiyttä saattoi vaatia myös syömishäiriökin. Ekstroverttinä en nimittäin olisi kerennyt tai pystynyt tehdä sitä kaikkea yksinäistä liikuntaa ja itseni näännyttämistä. Introverttinä sain siitä itseeni sairasta voimaa. Syömishäiriö sekä esim. ahdistushäiriö (yleensäkin mielen tasapainoon liittyvär häiriöt) onkin lukemani perusteella yksi introverttien heikkous.

Käyttöohjeet minulle.


Mutta toivottavasti saatte tästä kaikesta sen irti, mitä yritän epätoivoisesti teille kertoa. Olen introvertti, sosiaalisesti heikko, elän itselleni, nautin olla minä ja elää omaa elämääni.
MUTTA. Arvostan jokaista läheistäni. Tarvisen sosiaalisuutta. Nautin keskusteluista (etenkin kuuntelusta) ja ajatusten vaihdosta. En saa niistä turvallisessa ympäristössä tarpeekseni. Vuodatan itseäni tänne blogiin ja nautin somen kautta pinnallisista, mutta sitäkin merkittävimmistä tuttavuuksista. Koen joidenkin seuraamieni blogien kirjoittajien olevan minulle kuin tuttuja.

Jos nämä tekevät minusta huonon tai heikon, niin näin olkoot. Mutta minä olen minä. Ja viimein myös ihan oman luvan kanssa.

Kiitos, jos luit tänne asti. Mutta ei anteeksi.

(p.s. tähän tekstiin kiitos Lindamanuellalle, jota olen seurannut ihaillen jo pitkään ja joka tutkimusretkeni kanssa paljastui introvertiksi. Kiitos myös healtś kitchen -bloggaajalle, jolta löysin myös mahtavan aihetta viittaavan postauksen. Ja totta: en ole seurannut häntä ikinä ennen juuri siksi, miksi hän itsekin kirjoitti: koska näyttää varsin itsekkäältä bitchiltä, mutta ei sitä todellakaan ole <3 )

(ja toinen p.s. En tahdo tällä mollata tai mitään muutakaan ekstroverteille. Päin vastoin, he tuovat juuri sitä ihanaa elämää ympärilleen ja läheisilleen, jota nautin imeä ja seurata. Minä se tässä loinen olen :) )

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Raivo-olka.

Tätä tekstiä paukutetaan sitten umpisuoraan treenin jälkeen sateen piiskatessa ikkunalaseja. Fiilis on sopivan raivonpunainen sopiakseen seuraavaan purkaukseen, mikä koskee tätä pelleä itseään.

Suuri treenaaja.

Mahtava salibloggaaja.

Come fit me -- come fat and flat me, ehkä sopisi paremmin.

Siinäpä tuuskaat. Katsoisit edes, ettei selkä pilkota treenitopin kauluksesta.


Pistää ärsyttämään, että sama kuinka lukee kehonrakennuksesta ja vääntää salilla teoriaa käytäntöön, niin silti saa havahtua siihen, että et tiedä mistään mitään, olet treenannut päin v--tua ja poljet kehityksessä paikallaan vain ja tasan siksi, että sinun upea ja sofistikoitunut mielesi ei osaa käyttää kroppavankilaansa sen vertaa, mitä kääpiö virkkuukoukkua.

Miksi, MIKSI lihas on niin umpityhmä, että se ei saa otettua käskyä vastaan, ei vaikka sen antaa sekä hienovaraisesti hermoston viestityksen kautta että myös ihan ääneen lausuen. Jos se vaikka kuulisi paremmin.
Niin ei. Arvon olka, nyt olisi teidän vuoronne toimia. Jos te täten ottaisitte itsellenne sopivaksi näkemänne kuorman verran painoa käsiin, jotka siis toimivat vain vipuvarsina ja kannattimina, ja teette ihan itse työn, mikä vaaditaan ko. painon työntämiseen ylös. Vielä kun viitsisitte hallitusti tuoda painon alas, ettekä nytkäyttele sitä ylhäällä mihinkään suuntaan, niin olisi tosi kiva.

Tuossakin on vielä liikaa rautaa.

Homma lähtee kirmaamaan pitkin niittyjä siinä vaiheessa, kun käsi ahnaasti menee kohti hanttelia, jolla saisi tapettua sen samaisen virkkausta harrastavan kääpiön. Sitten jungertuu nämä liian isot painot horjumaan lähtöasentoon, missä vaiheessa käden jokaikinen lihas on valmiina jännittymään ja pistämään oman nokkansa peliin. Sen verran hauska lihasten torikokoontuminen on tiedossa, että siihen tulevat yleensä myös leveät selkälihakset hihittelemaan ja hämmentämään jo ennestään kuplivaa keitosta.

Sitten olka katsoo joka suuntaan, että seuraahan kaikki, kuinka hurjan työn se meinaa tehdä. Sillä on tässä vaiheessa jo joka hemmetin tukilihaksen huomio, joten aika "tehdä töitä" toisten kustannuksella. Sitten tehdään pöhisten pystypunnerrusta. Eli annetaan kropan voimin kyytiä koko rahan edestä kaikille katsojille, ja lopetetaan, kun ensimmäiset seuraajat herkeävät katsomasta.

Just. Hieno sarja. Heti vois tehdä perään toisen. Ja olkalihas on sitten niin tuhottoman ylpeä itsestään. Niin sitä punnerrettiin pystyyn ja voidaan käsi vapisten kirjoittaa ihan uudet painoennätykset vihkoon.

Pistetääs homman käsikirjoitus uusiksi:


Nyt on rauta jo vähän paremmin kohdillaan.
1. Ota käyttöösi hanttelit, jotka ovat liikeradan hallintaan sopivat. Golfpallot käyvät paremman puutteessa.

2. Hae kunnon asento: lantio oikein, pieni kaari rinnalle, lavoille tuki.

3. Ota painot/golfpallot käsiisi ja laske ne hivenen korvia alemmas painamaan käsiasi vasten. Tästä edespäin mielikuvasi on, että painot painavat SINUA alaspäin. SINÄ et yritä työntää niitä katosta läpi Anttilan kassalle.

4. Työnnä itseäsi painoista alaspäin, jolloin peilistä todentuu, että olkasi työtävät painoja suoraan ylöspäin käsien ollessa vain kannattimina.

5. Säilytä rauhallinen kontrolli olkapäillä aina aivan ylös asti. Unohda nyt ne sataviisikymmentävuotta salia tehneiden kivijärkäleiden ohjeet, että ojennuksen voi jättää hivenen vajaaksi. HE voivat, SINÄ et.

6. Pidä pieni pito ylhäällä, mutta ei siinä mielessä, että painot ovat saavuttaneet Näsinneulan huipun ja saavat nauttia maisemista. Eli hetki vain. Ei tilata kahvia.

7. Alastulo hillitysti ja kontrolloiden. Emme halua tulla sielä Näsinneulastakaan päistikkaa.

8. Sama uudelleen ja ehkä jopa kolmannen kerran, jos olkapäissä riittää vielä kahden puhtaan toiston jälkeen intoa.

9. Siinä. Olet tehnyt juuri puhtaan pystypunnerruksen olkapäilläsi, etkä ojennellut Thorin vasaroita ylös alas koko kropan viiltävällä avustuksella.


Näissä raivoissa on erittäin hyvä jatkaa. PWO viivästyi, mutta tämä oli pakko vuodattaa.
Ei muuta.

Tai no oli muuta. Fitnesstukulta saa kaikesta miinus viistoista prossaa. Menkää bannerista sinne purkamaan kanssani ahdistusta :)

torstai 25. kesäkuuta 2015

Get fit or die trying.


Get fit or die trying. Se oli oppini viime viikolta ja jäi saman tien salisloganikseni. Mainitsin siitä, kuinka pääsin todella testaamaan intoni fitnesspimuna ja treenaajana. Omia juuria löytyy onneksi pikkusalien koluajasta kauhtuneessa t-paidassa ja ruohonleikkuulenkkareissa, mutta aina välillä olisi itse kullekin hyvä koittaa, miltä tuntuu treenaaminen silloin, kun olosuhteet ovat hivenen tiukemmassa. Onko sinulle siis oikeasti väliä sillä, että tahdot saada lihasärkykkeen aikaiseksi ja pitää kiinni tavoitteista? Vai onko sali toisenlaista, erittäin mukavaa, hyvää ja sallittua nautintoa ja hemmottelua, mutta ei niin henki ja elämä, etteikö sitä nyt pärjäisi hetkeä ilman.

Matkalla kellariin. Tuo oli ainoa tapa saada hiukset pysymään niin, ettei hiki kastele niitä saman tien.

En tällä tarkoita sitä, ettäkö olisin niin kouhopää, ettenkö ilmankin pärjäisi. Tai että olen se ainoa ja oikea, jolta muka vain löytyy asennetta. Mutta silti, kun Antalyan asunnolla ensimmäisen kerran suuntasin kurkkaamaan "fitness centeriä", niin meinasin kyllä jo antaa koko homman olla. Lupaava ja usein povaamani shakinpelaajan ura oli aivan lähtökuopissaan, kun astelin homeen sätelyttämään kellariin. Kosteutta oli laattalattialla lammikkoina (ei mitään hajua, mistä sitä sinne tuli) ja ilmaa olisi voinut ottaa minigrippiin mukaan. Haju oli suoraan kuin perunakellarista.





No "laitteet sitten. Penkki ja ostos-TVstä tilattu monitoimihäkkyrä. Lisäksi yksi pari kolmen kilon käppäreitä , mutkatanko ja pa painojiekkoja yheensä 20 kilon edestä. Lämmittelylaitteina ihme kyllä pari juoksumattoa ja toimimattomat crossari ja kuntopyörä. Nämä kaikki sähkövermeet olivat läpimärän vihreän maton päällä ja pistokkeet olivat puoliksi irti. Ger ft or die trying, se tulee tästä.

Get fit or die trying.... tuo matto on MÄRKÄ....



Mutta ei lannistanut, ei! Tässä kellarissa sai varsin pätevästi tehtyä ihan oman selkätreenin, sekä rinta-olka-ojentajan. Selälle tangolla kunnon tuntumalla kulmasoutupumppausta, monioimihärvelissä ylätaljaa supersarjana kahdella eri otteella, nurkkaan viritetyllä tangolla kulmasoutua, yhdellä 10 kilon käppärillä taas vähän soutua ja sitten vielä samalla käppärillä pulloveria erittäin huteralla ja koskeudesta liukkaalla penkillä.
Olat sai puolestaan ihan täyden hitin tangon avulla pystypunnerruksella soudulla, ja sitten ihan oikeilla painoilla joka tuhannen suuntaan vipunostoillla. Ojentalille kapeaa penkkiä  ja ranskista, ja vielä rinnalle peruspenkkiä, yhden käden penkkiä ja härvelissä rintaprässiä ja flyessiä. Kolme eri treeniä ja hiki virtasi!

Näin sovellamme kulmasoutua tangolla.
Ainoa (ainoa?) ongelma oli se karmea ilma. Eli alkoi tulla paha olo ja happi loppua kesken. Välillä piti käydäkin portaat ylös hengittämässä, että sai välillä muutakin kuin homeitiöitä keuhkoihinsa. Sitten takaisin alas. Käsiini laitoin esteettisesti erittäin viehtättävät kumihansat keittiön siivouskaapista - niillä sai muuten järkyttävän hyvän otteet tangoista!

Tuo laite oli kyllä aivan hervoton kompleksi!



Että kelpotreeniä aina silloin, kun ei lähtenyt bussilla Parssille. Siellä käytiin siis kahteen otteeseen ja omassa kellarissa itse kolmesti. Pars ei ollut mikään fitnessmatkaajan mekka, eli laitteita puuttui aika reippaastikin ja oikutteleva smith tultiin korjaamaan, kun oltiin toisella kerralla lähtemässä: Mut mahtava itämainen poppi soi jyräävän lujaa ja paikallisilla oli hauskaa tuijottaessa. Ne olivat aivan mahtavia keikkoja! Ja niille toki säästelin kaksi jalkatreeniä.

Kohta räsähtää, kohta räsähtää....
Yhä siis, olisin voinut vain jättää kellarin välistä ja joko mennä Parssille, tai tyytyä pihan uimalaktaaseen. Mutta siinä tapauksessa olisin kyllä kolmea mahtavaa kokemustunteroista köyhempi, enkä arvostaisi omaa, armasta salia läheskään yhtä paljon kuin nyt. Ja sama koskee fastin ihania proteiineja, joilla olen suorastaan mässäillyt viimeiset päivät.
Kyllä täällä on vain ihan hyvä olla!

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Treeniasiaa.

Olipa ihana palata reissun jälkeen kotisalin kylmiin pimentoihin. Onneksi oma tuttu selfiepeili antoi edes vähän viitettä siitä, että jossain lämpimämmässä ollaan oltu, eli ihan pieni rusketuksen kare oli havaittavissa otollisen valaistuksen voimin. Tosin kun sitä sitten läväytetään tämäkin liha loistelamppujen alle, niin pian jo huomaa olevansa ihan samannäköinen muumi kuin aina ennenkin. Minäkään kun en helpolla rusketu, enkä Antalyassa nähnyt rantaa kuin kerran läpi kävellessä.




Omaan treeniohjelmaan ja Sannan pumppailuihinkin oli suorastaan uutuuden viehätystä palata. Viikon tauko teki todella hyvää ja nyt oikeastaan pääsen vasta ensimmäisen kerran hyödyntämään Tampereen reissulta saamiani ohjeita. Reissuun kun tuli lähdettyä melkein heti suoraan Tampereelta palattuamme.

On sitä väriä vähän tullut.


Ilo huomata, kuinka tuntuma ja hermotus eivät olleet kadonneet mihinkään. Vanhaan jungerrukseen ei edes tehnyt mieli palata, vaan tiukka tahti 1010 pysyi mukana. Sarjat pysyvät myös ehjempinä ja paremmin kasassa, ja lantion asennon loksauttaminen kohdilleen auttaa ihan kaikkien lihasryhmisen liikkeissä. Kun tukiranka on kasassa ja tuettuna, on melkein mahdoton ottaa ylimääräisiä tukilihaksia tai fuskumenetelmiä käyttöön. Näin itse lihas pääsee työskentelemään ja samalla saa turvattua sen, ettei huonolla asennolla tai treenitekniikalla turhaa hajota itseään.

Mielenkiintoista muuten huomata, kuinka paljon näkymätöntä liikuntaa minunkin arjesa on tullut. Sali kun ei oleaan enää omassa pihassa altaan vieressä, vaan sinne täytyy oikeasti pukeutua ja lähteä. Vielä kun kelikin rokottaa omaa kulutusta ihan vain jo sillä, että pitää tareta kulkea (niin, kesäkuussahan tätä tässä kirjoitellaan…). Jo pelkästään polkeminen salille ja takaisin, lämmittelyt ja loppuverryttelyt, seuraavat polkaisut kauppaan, käelyt, rullailut ja niihin lämmittelyt, kaikki nämä ovat varmasti niitä tekijöitä, jotka saavat nälän ja kulutuksen olemaan ihan toista luokkaa, kuin mitä lomareissussa.

Mahtava kuvailluusio tuo lieden hohde :D Tällä tarmolla sitä tehdään kunnon ruokaa!


Turkissa poissaolollaan loistanut nälkä on nimittäin palannut moninkertaisena takaisin. Nyt onkin ihanaa, kun on valmiina hivenen ekstrattu ruokavalio, jonka korotukset otan silti maltillisena edellisviikon nälkäkuurin ja nesteheittelyiden puolesta käyttöön. Uskon kuitenkin kropan alkavan toimia jo piankin niin kuin kuuluukin, kun kaikki tutut ruoka-aineet ja etenkin rasvat ovat kaikkinensa taas takaisin. Esimerkiksi kalaöljy ja yleensäkin kaikki hyvät oljyt olivat poissa, ja sen kyllä huomasi. Tällä hetkellä nautinkin siitä mainitsemastani hifistelystä.

Siltikin, reissun vaihtelu teki hyvää, ihan kropalle ja päällekin. Sain hyvän muistutuksen siitä, että mikään ei rohamhda tai murene, jos kaikki ei toimikaan kellolleen ja grammalleen. Yllätyksekseni huomasin olevani erittäin joustava reissussa ja teki hyvää syödä silloin, kun sille vain oli sopiva hetkensä ja istahtaa alas, kun siltä tuntui. Peruskauraa monelle, mutta erittäin hyvää oppia itselle. Eli jos taas hetkisen muistasi, millä asoilla on oikeasti väliä, ja kuinka paljon parempi vaikkapa kortisoliaan onkaan hallita sopivan rentouden, kuin pelkkien lisäravinteiden turvin.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Hyvä hifistellä.

Reissusta palautuminen ottaa jonkin verran aikaansa. Oma arki ja kuviot, joista lähti viikoksi pois, ovatkin yllättävän pitkälle hiottu ja sisältävät paljon huollollisia ja valmisteltavia elementtejä. Elämäntapa menee aika lailla ohjelmioidusti, karua kyllä, ruokailujen ja niiden valmistamisten ympärillä. Niistä kun oli nyt viikon pois, niin pääsi saman tien huomaamaan, kuinka sitä tuleekaan pyöritettyä ihan omaa pientä tasavaltaa käsissään. Onneksi olin valmistautunut tähän pienimuotoiseen paluushokkiin jo lähtiessä, joten minua odotti illalla kotiin tullessa valmiiksi punnitut hiutaleet, riisit, sekä pakastimessa paistetut kana, jotka vain ottaa esille ja valmiiksi seuraavaan päivään. Piti vain napsauttaa vedenkeitin päälle, heittää punnittuihin puddingjauheisiin vedet sekaan ja antaa ruokien tekeentyä sillä välin, kun purkasi matkalaukut.




Syöminen ja oma ravitsemus olivat yksi keskeisimmistä seikoista, mihin havahtui Turkissa ollessaan oman elämän kohdalla. Suomi on tässä hyvinvoinniin ja terveellisten elämäntapojen noudattamisessa valtavan edistunyt maa. Mainitsinkin edellisessä postauksessa siitä, miten Turkissa oli käytännössä mahdotonta löytää lisäravinteita tai proteiinia. Löysimme muutaman erityisputiikin, joissa oli kolme pönikkää jotain gasparin jauheita aivan sikahinnalla myynnissä. Ylemmän luokan superapteekki oli toinen, missä oli heti oven vieressä vitriinissä llukkojen takanaglutamiinipurkki ja pussi proteiinia.Sieltä ne annettiin meille tarkan vartioinnin silmin käsiin, jotta niitä sai tutkia. Ja kun hintaa kysyi, ei henkilökunta tiennyt itsekään, vaan asia piti selvittää koneelta.


Suomessa proteiinit ja lisäravinteet ovat ihan arkipäiväisiä, ja käytännössä mistä tahansa huoltoaseman kahviosta voit jo ostaa protskupatukkaa sitä mieli tehdessä. ABC:lla on ainakini täys varustus hyllyssä, mitä treenistä selviämiseen tarvitsee.

Lisäksi vaikka puhutaan, että kotimaassamme on huonosti vihanneksia ja hedelmiä, niin en kyllä menisi sitä enää itse allekirjoittamaan. Itse löysimme vasta kolmantena päivänä Turkista mitään salaatin tapaista, mitä saattoi ostaa. Siihen asti ainoan vihreän löysi muutaman suikaleena döönerinsä välistä. Kun viimein sai bongattua hivenenkin isommalla valikoimalla varustetun vihanneshyllyn, niin hinnat eivät todellakaan olleet mitään polkuluokkaa, ja esimerkiksi banaanista ja pähkinöistä sai makssaa enemmän kuin suomessa.



Kana oli hinppusen halvempaa, noin 6 euroa kilo, joten sitä tuli paisteltua ja kieltämättä syötyä liikaakin. Munat olivat taas jo kalliimpia.

Kieltämättä nousi mieleen, että miten ihmiset saavat syötyä kunnolla ja terveellisesti jossian yhtään, miten tämän sanoisin, heikommin varustelluissa maissa? Täällä saadaan kyllä olla todella kiitollisia, että kaupat notkuvat PUHDASTA ruokaa, hiutaleita, kuituja ja vitamiineja. Täysjyvää ja kuituja. Jos nyt säilöntäaineista joutuu vähän juputtamaan, niin se ei ole paha. Tämän reissun jälkeen olen ainakin hetken muistin varassa ihan iloinen ja valmmis pulittamaan valikoimasta ja luomusta, mitä on joka paikassa saatavilla. Eli on suunnaton ilo päästä takaisin omiin makroihin ja ruokavalioon.

Oi luksusta!





Suunnaton ilo myös vatsalle, sillä Hurma Mahallesi ei ollut ainakaan minun suolistolle kovin messevä hurma. Onnea vaan niille, jotka onnistuvat saamaan matkoillaan turisriripulin, sillä omalla kohdalla vatsa ainakin sanoi, että toimitaas vasta koton. Olo oli kieltämättä tukala välillä, eikä ihme, että ruoka ei maistunut. Toki ruoan maistumiseen vaikutti myös hervoton helle. Nälkä ei kerta kaikkiaan vaan pääse samalla tavalla tulemaan, kun yli 40 astetta porottaa niskaan. En edes tiedä, miten olisi ollut mahdollista syödä yhtä hyvin ja säntillisesti kuin kotona. Tai ainkain olisi pitänyt kantaaa kuumuuttaa kestäviä eväitä kaikkien vesitörppöjen lisäksi ja luuhata jatkuvasti oman asunnon lähellä.



Ai että, ihan tässä kirjoittaessa tulee nälkä ja mikä riemu onkin suunnata kotopuuron äärelle. On muuten ihan selvä makuero siinä, onko puuro keitetty oman vesijohdon veteen, kuin että siihen kuvottavaan pullotettuun litkuun" Sitä lusikoidessa hekumoin samalla kunnon pöperöproffan tavoin, kuinka heti saavuttua aloitettu nakkikuuri (NAC) saa auttaa maksaa puhdistamaan kaikkea toksisuutta kehosta ja viherhauheet nappaavat vielä liat ja myrkyt, mikä nakilta vielä jää huomaamatta.


Ihanaa taas saada hifistellä :) Sitäpaitsi paino rokkoontui reissussa melkein parikiloa, eli nämä nesteet pitää saada äkkiä hiilarin kautta takaisin. Nyt en meinaakaan käydä puntarilla viikkoon, vaan palaan nostettuun ruokavalioon ja annan kropan imeä kaiken, mitä tarvitseekin.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Täällä ollaan!

Täällä ollaan, takaisin linjoilla! Liki täydellinen some- sekä yleisestikin kaavoista irroittautumisen viikko takana. Turkki ja Antalya on nähty ja koettu sen verran, mitä nyt viikossa voi varsin touhukas omatoimimatkailija saada irti.
Ei tässä oikeastaan tiedä, mitä kirjoittaisi. Viikon tauko bloggaamisesta ja arjen ajattelemisesta on tehnyt oikein hyvää, mutta nyt huomaa kankeuden käynnistyä ihan jo näin näppäimillä.  Itse asiassa kirjoitan tätä tekstiä Havalimanin lentokentällä. Lennon lähtöön on aikaa tunteroinen, joten tässä on hyvä tapa pistää vähän ajatuksia kasaan ja summata muutamalla rivillä viikkoa.



Tai no miten kiteytetään viikko aivan erilaista kulttuuria ja elämää, mihin itse on tottunut. Saati, että tässä nyt on kuitenkin kyseessä hivenen enemmän kehonrakennukseen ja hyvinvointiin painottuva blogin tekele, joka ei välttämättä kaipaa syväluotaavaa pollalogiaa arvomaailman havahtumisiin, sun muihin havaintoihin.

Mutta teki tämä pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatille taas nähdä toisen maailman meininkiä. Olin siis Antalyassa omatoimimatkaajana, eli tavalliset pakettikohteiden tarjonnat ja hyysäykset loistivat poissaolollaan. Asunto oli noin 12 kilsaa keskustasta eräänlaisella lähiöalueella, mistä hypättiin joka päivä bussiin, että päästiin lähi-"siwoja" edemmäs liikkeelle. Reissaamista edes takaisin tuli paljon, mutta siinä tuli upealla tavalla nähtyä paikallista elämää ja niitä oikeita maisemia, eikä vain postikorttimenoa.

Alueen nimi lupasi kulinaristille hyvää, tosin kulinaarisuus roikkuin kovasti omien taitojen varassa… ;)


Asunto oli itsessään todella hyvä. Pesukone, jääkaappi, pakastin, liesi, uuni, sekä ihan luksuksena kunnon ilmastointilaitteet molemmissa huoneissa. Parvekkeelta liki hyppyetäisyys uima-altaaseen ja suora kyltti -fitness ;)


No niin, tämä asunnon fitness center -saattaa vaatia ihan oman postauksen, mihin samalla kiteytän motivaation ja todellisen tahdon ja tekemisen meiningin merkityksen. Sanotaan nyt tähän hätään vain, että jos olen joskusDöö epäillyt pienestikin, että harrastanko tätä lajia oikeasti siksi, että NAUTIN tehdä punttia, vaiko vain pintaliidon vuoksi, niin nyt voin erittäin vahvasti pistää ruksin ensimmäiseen ruutuun. Tähän ruutuun on tervetulleita myös kaikki, ketka ovat valmiita vetämään treeninsä get fit or die trying - meiningillä perunakellarissa.

Reissaaminen bussilla vaatisi myös tekstinsä. Mutta sanotaanko vaikka, että ei tarvinnut mennä mihinkään amusement parkiin saadakseen kunnon kyytiä. Bussit olivat aina turpaten täynnä ja parhaimmillaan mentiin pitkin katuja tööttäillen ovet auki retkottaen. Siinä tukka hulmusi ja maisemat vilisi, kun roikkui seisten tangon varassa. Lasso ja cowboyhattu enää puttuivat.





Nutrition tähän vielä. Sillä ruokakuvia ja niihin liittyviä fiiliksiähän kaikki kaipaavat. Ei, en laskenut makroja tai kaloreita matkalla. En kertaakaan. Uskon kovasti, että varsin raaoilla miinuksillä menin kaikki päivät, mutta oli niin kuuma, että ruoka ei vaan maistunut. Lisäksi missään, ei MISSÄÄN muualla kuin apteekkien eksklusiivihyllyillä myyty proteiinia, joten pienessä pulassa oltiin. Fastin puddingpussi oli JÄRKYTTÄVÄN KOVAA VALUUTTAA! Suuri kiitos!!! Ihan pelastus.

Döönerkepappia sai ihan polkuhintaan, 3,5 liiraa ei vähän päälle eurolla annos. Nälkä oli kuitenkin koko matkan käytännössä kateissa, ei ei tullut kovin montaa kertaa syötyä. Muuten kokkailin asunnolla kanaa-pastaa kanaa-salaattia vuoron perään. Sitten hervottomasti suolapähkinöitä perään.


Vettä meni, ja kun hanavesi oli out of question, niin kaikki juoma piti ostaa ja raahata mukanaan. SIinä oli kiva mennä ostoksillä, kun reppu painoi juomien vuoksi useita kiloja. Pistin myös aina satsiin vettä reippaasti suolaa, sillä neljässä kymmenessä alkaa tämäkin kuivikko hikoilla ihan mukavasti.

Vielä se tärkein, saliturismi! Onnistuttiin jo toisena päivänä jallittaa eräältä kulmalta sali, jonne pääsi kymmenellä liiralla, eli reilulla kolmella eurolla. Pars oli siis reissumme treenipaikka parina kertana. Vaikka ravitsemuksen puolesta ei varmaan saanut ihan kaikkea irti, ja muutenkin pidin samalla kevyempää viikkoa, niin täytyy häpeäkseni  myöntää, että nuo pari salikeikkaa olivat ihan parasta antia koko reissussa. Ne olivat ainoat kerrat, jolloin sain olla tasaveroinen treenaaja ilman turistin leimaa. Lisäksi paikallisilla salirotilla oli selvästi hauskaa, kun ne pääsivät näkemään, miten kalpeanaamaat treenaa ja hikoilee :D Siellä tullaan varmasti kertomaan legendaa, kuinka koko sali jouduttiin koluamaan läpi, että löytyi vaalealle hikiviikingille tarpeeksi rautaa prässiin (toim.huom. en puhu itsestäni).  JA SITÄ HIEN MÄÄRÄÄ!



Lopetan tältä erää tähän, jotta te kolme linjoilla pysynyttä vielä jaksatte lukea ja seurata. Kiitos, että tulit kurkkaamaan, olenko jo palannut reissusta.

Näin se vaan on, että takaisin ollaan, enkä tässä hetkessä malta odottaa, että pääsen juomaan kunnon kulauksen kunnon koti-Kokkolan kalkkivettä! Sitten jo kohta instagramiin ja toteamaan lisäksi, kuinka hervottomat määrät oikeasti syön ruokaa päivässä!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Merhaba - lisää habaa, se oli siinä!

Se olis kuulkaas se päivä ja se hetki. Maalausurakka? Se on tehty. TEHTY!! Ja jokaisella vedolla mielessä pyörinyt palkinto on tässä ja nyt - illalla lähtee lento Antalyaan! Mikä parasta, siinä menee kuin vahingossa myös juhannus - tuo itselle varsin turha ja viheliäinen joutopyhä. Reissua varatessa ei edes huomannut koko asiaa, mutta näin pääsi käymään.

Sellaisessa putkessa on tullut kesän alku vietettyä, että just ja just on saanut suunniteltua ja mietittyä reissua. Ihan viime tinkaan meni edes koko alueeseen tutustuminen ja joidenkin merkkipaikkojen etsiminen kartalta etukäteen korvan taakse. Mutta kylläpä siellä sitten tulevat kulmat tutuiksi ja toivottavasti löytyy piankin jokin luotto lähikauppa - ja sali, tottakai :D

Ei tule olkkarin ikkunasta näkymään tällaista näkymää ;)


Pakkaaminen tuntui jopa helpolta, sillä kun kaikki ruokakamppeet saa käytännössä jättää kotiin, niin tuntuu, ettei mukaan lähde yhtään mitään! Yleensä, kun lähtee Tampereelle yhdeksi yöksi, tarvitsee laukkutolkulla tavaraa pelkästään ruokien, lisäravinteiden ja tyynyn osalta. Nyt mukaan lähtee pieniin rasioihin valmiiksi pakatut lisäravinteet treenien varalle.





Fastin pudding on myös ehdoton turva herkkuruoka osastolle. Proteiinit kulkevat tällä tavalla erittäin näppärästi mukana ja on aina tarvittaessa käytössä.


Ja toki lentomatkalle ja välivaiheisiin ihan vain muutama Quest bar fitnesstukulta - tuosta bannerista sinne vaan ;)

Asunto, mihin ollaan menossa, vaikuttaa aika lupaavalta. Se on yksityisen asunto windun kautta, ja se sijaitsee ihan käytännössä Antalyan keskustassa. 64 neliötä ja sauna, jos sattuu palelemaan.



Mukaan lähtee toki sitten niin tujua aurinkorasvaa, kuin vain kertoimiltaan löytyy. Nivean voiteet ainakin lupaavat, ettei niissä ole aineita, jotka kohdatessaan auringon muodostaisi mitään vaarallisia kemikaaleja iholla (miettikää, liki kaikki halvemmat aurinkovoiteet on turpattu nätä täyteen!). Ja kasvoille vielä ekstrahyvää, kosmetologilta ostettua voidetta. Sen verran hurjaa auringon käristys tekee, että on parempi olla kunnon voiteet. Saati, kun ei tuota siedätystä ole näin oman aurinkomme kautta päässyt tulemaan....




Lisäksi olen jo ennakkoon syönyt (kuten syön muutenkin kesäisin) aksasantiinia. Tämä vahva andioksidantti suojaa ihoa sisäisesti auringon vaukutuksilta ja lisäksi se vahvistaa terveen pigmentin muodostumista. Jos sitä tulisi pronssisen ruskeana takaisin ;)

Niin että jos näytät samalta, miltä passikuvassa...


Mutta näin. Tässä alkaa kohta olla kaikki valmista. Useille matkustelu on varsin arkipäiväistä ja he käyvät vuosittain jossain reissussa. Itselle tämä on kuitenkin ihan luksusta ja jännittää varsin sopivasti .) Ihan jo se lentokin, iikkistä....

Katsotaan, miten saan päiviteltyä matkalta. Asunnossa on wifi, mutta saa nyt nähdä, kuinka se toimii, miten ehtii/jaksaa pistää tekstiä. Kuvia ainakin instan kautta, eli seuratkaa ihmeessä :) Ja tarkoitus on yrittää saada kasaan myös jotain videomatskua.

Heippa eli merhaba, kuten Turkissa sanotaan. Heillä on ihan selvästi asenne paikallaan --- mer haba, lisää habaa!!

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Niin mitäs nyt ne makrot?

Noista makroistani tuli jälleen kysymystä, kuten myös siitä, minkä ihmeen takia painoni annettiin välillä mennä alaspäin. Eikö tavoitteena kuitenkin kokoajan minulla ole massan saaminen? Miksi ihmeessä sitten vain seurailtiin parin kuukauden ajan, kuinka paino livautui hitaasti mutta varmasti alas? JA vieläpä samalla salitreenissä harrastettiin vain pumppailua, eikä jungerrettua old school - meiningillä kunnon, raskaita pääliikkeitä?

Erittäin hyviä kysymyksiä. Mutta tähän onneksi minulla on erittäin hyvä valmentaja. Jos omillani olisin mennyt, niin varmasti olisin vain antanut painon nousta tohottaa ja pistelisin hiilareita lisää ja lisää, jotta tahti pysyy mukavana. Siinä ohessa jungertaisin omaan tyyliini raskaita kyykky-mave-treenejä selkä ässänä ja uskoisin, että kun kerta painaa, niin kyllä se jossakin myös tuntuu.

Nykyisin riittää pikkuisen pienemmät kulhot rahkalle. Ja katsokaa tuota Jackson-naamaa...

Kauha tarvittaisiin?



Harvempi valmentaja olisi uskaltanut kohdallani, saati, kun tietää taustani, antaa painon hipaista alaspäin suuntaan. Mutta Sannalla oli kuitenkin täysi syy taustalla: insuliiniherkkyyden parantaminen. Makrojen ajoituksilla, ruokavalion hetkellisellä siistimisessä ja treeniotteen nollauttamisella saimme kahden kuukauden aikana juuri toivotun tuloksen aikaiseksi: biosignature ja olo kertoi selkeää kieltä siitä, että insuliiniherkkyyteni on parantunut. Insuliinireseptoripisteet mittauksessa olivat tykänneet muutoksista ja keho toimii hyvin.

Ja ehkä talikko?
Rivivalmentaja olisi varmasti lisännyt puuroa lautaselle, kuten olisin tehnyt omilla mietteillä varmasti itsekin. Mutta Sanna varmisti, että se hiilari, mitä minuun pumpataan, ohjautuu AINA sinne, minne sen kuuluukin. Lihaksen kasvuun sekä maksan ja lihasten glykogeenivarastoihin. Sitten sopivasti myös rasvavarastoihin. Mutta hiilaria on turha lapata lillumaan elimistössä ja verenkierrossa, jos kroppa on resistansseineen ihan öönä, että minne tämä kaikki tungetaan.

Ja suoraviivaisena toimijana sehän päättää lapata sen juuri sinne. Hanuriin. Ja jenkkaan.

Kunhan tässä opin (ja minähän OPIN) saamaan treeneistä enemmän irti, alan ottaa lisähiilarit laturissa ja treenissä, mutta vielä tässä vaiheessa käytetään samaa settiä, mikä juomissa on ollutkin, ja lisäilen kalorit ruokaan. Ja pääosin rasvasta, kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsinkin.

Tuonne nyt vaan se kaikki, mikä sisään pistellään. Ja vähän alemmas kans. Jenkasta vielä hitura etelään.


Eli nyt varmistetaan pala kerrallaan se, että ravinto menee siihen tarkoitukseen, mihin toivotaankin, ja että hormonien heilahtelu epätoivotulla tavalla tasaantuisi entisestään. Olen valtavan tyytyväinen siihen, mitä jo nyt ollaan saatu aikaiseksi. Seuraavat pihdit näiden asioiden merkeissä onkin ehkä jo heinäkuussa, joten siihen asti on hyvä tunnustella, miltä tämä nosto tuntuu ja miten reagoidaan seuraavaksi.

Nyt rynnimään lähi apoteekkiin hakemaan vähän "loussonia" viiskymppisenä, sillä tämä Suomen kalpea aurinko saa ihan pian rinnalleen kelpo kilpailijan - huomenna vastataan Antalyan kutsuun!!!! (näytti Poutas Pekka muuten lupaavan jotain arktista ilmavirtausta ens viikolle, voi sentäs... ;) )

torstai 11. kesäkuuta 2015

Tamperekeikan huipentuma - Jalkatreeni med Sanna.

Pihtien jälkeen oli aika suunnata kauan odotettuun treeniosioon yhdessä Sannan kanssa. Tarkoituksena oli alun perin vain katsoa tärkeimpiä ja hankalimpia tekniikoita läpi, mutta biossigussa jutellessa päädyttiin siihen, että koitetaan samalla myös tehdä liikkeitä aina pari sarjaa niin, että saa hivenen tuntumaa.
Muonapuolelta olin varautunut nälkäpäivään, joten varsin laihan rahkan voimin alettiin käydä läpi etureisien hypähtelyjä. En siis millään muotoa ollut varautunut hikoilemaan, jotten paitanakin oli puolittain pitkähihainen, mutta eipä tuo menoa haitannut. Itse asiassa minut valtasi hyvinkin pian onnellinen välinpitämättömyys siitä, mitä oli päällä vaiko ollenkaan ;)


Ilme kertoo.

Otimme siis mietintään ja viilattavaksi kinttujen liikkeet. Etureidet ottavat minulta kiitollisen hyvin treeniä vastaan, joten niiden kohdalla katsottiinkin muun pakan mukanapysymistä. Lantio. Lavat. Lantio. Rintakehä. Lantio. Ei päkiöille. Lantio. Siinä ilmassa leijuneita taikasanoja, jotka tulevat jatkossa olevaan kaiverrettuna juomapulloni kylkeen.

Sanna näyttää häijyn tyytyväiseltä. Pistetään tätä li-sää.


Eli kaikissa, KAIKISSA, liikkeissä asento ja voimantuotto lähtevät LANTIOSTA - sen asentoa minipienten, tukevien lihasten aktivoimisesta. Pieni, olematon nytkäys oikeaan suuntaan häntäluuta, ja muutut lysyssä kulkevasta, selän voimin ponnistavasta lusukasasta kunnon ojennuksessa työskenteleväksi sotilaaksi. Rinta rottingille ilman, että selkä muodostaa ah-niin-seksikkään näköistä, mutta nikamille tappavaa ässää, ja olet täysin valmis iskemään hackiin muutaman kilon painoilla. 

Kuten ilmeistä näkee, niin perille menee. Ja rutistuksen kaikki keskittyminen suuntautuu vielä tällä hetkellä häntäluuhun ja siihen, että se ei petä missään vaiheessa liikettä. Etureisistä tai pakaroista en juuri mitään muista, mutta yleisön mukaan ne ainakin olivat tekevinään kovasti jotain.



Askelkyykyn varitaatioissa puolestaan sain kunnon esi- ja alkuopetuspainoitteisen käsitteiden kertauksen. Pitkä on PITKÄ ja lyhyt on LYHYT. Ei mitään välitulkintoja, rivien välistä lukemista tai tavutusvirheitä. Pitkä askel otetaan siis ytimekkyydessään niin, että se askel on niin pitkä, kuin persjalkaisella se nyt voi olla.
"Selvä. Minäpäs jätän nämä viidentoista kilon käsipainot odottelemaan tänne mun käsilaukun viereen ja yritän uudelleen." Eli venyä sai, ja siinä samalla toki muistaa pitää keskikroppa kasassa, roikottaa takajalkaa turistina ja puristaa etujalan pakaralla niin että kipinät sinkoaa. Se oli nättiä se.

Kuten myös lyhyt. "Ai että ihan oikeasti niin, että melkein omille varpailles astut."  "Juu kyllä." "No selevä." Tässä ei onneksi ollut ollutkaan käsilaukkuja tai edes kännykkää käsissä, sillä polte oli taattu jo omalla vanhalla metriloikalla. Tällä mittarimadon etenemisellä polte muuttui jo hysteeriseksi. Olikohan se viisi askelta ja tyttö oli tantereessä.

Ruma ilme ei auta. Sinne oisin jäänyt alas.


Vielä ehdittiin katsoa, kuinka sissy-kyykky tehdään Sanna-styleen smithissä ja kuinka siinäkin Tiina jäi pelkästään tangon kanssa ilman lisäpainoja alas. Sanna jossain myötämielisyyden puuskassa tuuppaili minua sieltä ylös, jotta saadaan toistot täyteen, mutta kotisalilla täytyykin alkaa räpsytellä ripsiä, kuka minua tulisi sieltä pökkimään. Lupausta paremmasta huomisesta kuitenkin on luvassa, jahka etureisi hermottuu tähänkin liikkeeseen.



Loppuun pakarapotku sai ihan uuden asennon ja, ja, ja, no kaikkensa. Opin siis käytännössä ihan uuden liikkeen. Eli pakarapotku, jota olen tehnyt useamman vuoden, sanoi minulle viimein käsipäivää. Sanoisin, että meidänkin tuttavuutta hierotaan vielä piiiitkäään, ennen kuin alamme tosissaan tulla toimeen keskenämme….

Oli aivan upea setti ja sain aivan valtavasti irti. Heinäkuussa ON PÄÄSTÄVÄ uudelleen pariinkin otteeseen ohjaukseen. Minä sitten vaikka soitan harmonikkaa Kokkolan prisman portaalla, mutta ne varat revin kyllä jostain!

(ja vielä jälkitietona, että seuraavana päivänä MINÄ tein sen, minkä kaikki tosi-instaajat ja fitnessquoten viljelijät jo kauan - - - Miksi tämä juttu vessassa on niin alhaalla ja kuinka asian päättänyt on suunnittellut sille laskeutumisen?)