tiistai 29. elokuuta 2017

`Mitäköhän`?

Kesän viimeisetkin rippeet alkavat olla tiessään. Työn ja arjen uutuudenviehätys alkaa olla himmentynyt, mutta silti voimia on vielä jäljellä ja rytmi tuntuu toimivan. Työt vievät ajatuksia päivistä riippuen enemmän tai vähemmän. Vaikka kuinka kuvittelee olevansa kovaksi piiskattu saliravuri, niin silloin, kun töiden puolesta on jokin isompi murhe mielessä, on vaikea saada keskityttyä täysillä tekemiseen. Olen niitä tapauksia, jotka haluavat saada asiat halki-poikki-pinoon saman tien. Mikään ei ole kauheampaa, kuin jäädä pyörittelemään selvittämättömiä asioita, ja parhaimmillaan aivoluteilemaan toisen ajatukset valmiiksi.

Itsellä on vielä valtavan pitkä tie siihen, että saisin lopetettua sen arpomisen, mitä muut minusta ajattelevat. Hyvinä, pirteinä päivinä, tämä ei ole niin iso ongelma. Väsyneenä puolestaan alan miettiä asiaa liikaa, kuunnella ihmisten äänenpainoja, puhuvatko he minulle, miten he minua katsovat. Ja se kuuluisa: mitähän nuo minusta ajattelevat.

Tuolle ´mitähän´ kysymykselle on oma mieleni vallan nerokas keksimään sisältöjä. Töiden puolesta minusta ajatellaan, että olen varmasti kumma. Minun on vaikea olla joukossa mukana, enkä osaa sitä sosiaalista peliä, jolla "aikuisten maailmassa" tuntuu pärjäävän. Pystyn hyvin rauhalliseen, kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta kun pitää alkaa vaihtaa kuulumisia tai keskustella kepeitä, tunnun tipahtavan matkasta. Vetäydyn silloin helposti pois tilanteesta ja lähden tekemään työhommia sivummalle, vaikka voisi olla yhteisen tauon paikka.



Tämä ei tarkoita, ettenkö taaskaan pitäisi työpaikastani tai sen ihmisistä, Päin vastoin, minulla on ollut valtava onni päästä tähän työpaikkaan ja nautin työstäni valtavasti! Jokainen ihminen on yksittäin omalla tavallaan ihana, mutta ongelma on minussa, kun sohaistaan minun heikkoja kohtia: olenko tarpeeksi ammatillinen, entä puolestaan tarpeeksi mukava? Tämä ajatusmuuri kun on edessä, on käytännössä mahdoton mennä rennosti juttelemaan siitä, ollaanko työn jälkeeni tyytyväisiä, tai pelkästään, että mitä kuuluu.

Salilla taas saatan pistää kanssatreenaajien mieleen ´mitähän´ kohdalle taas ideantynkää siitä, mitä minä mahdollisesti kuvittelen olevansa. Tuossa se taas treenaa noissa samoissa vaatteissa, jotka ovat olleet joskus männä vuosina muotia. Kuvitteleeko se, että noissa rytkyissä näyttää vielä hyvältä. Olen myös varmasti turhan tärkeän näköinen valtavissa luureissa. Kirjoitan niin perhanan tietävänä treenikirjaani koko ajan jotakin, niin kuin sillä olisi mitään väliä, mitä tuo laihaläski temppuilee. Ihan samalta, ehkä löysemmältä, se näyttää, kuin mitä vuosikin sitten.



Salilla olen siis ärsyttävä kukkoilija, ja töissä puolestaan onneton kananpoikanen, jolla ei ole kukon kannuksista tai nokasta tietoakaan. Voisin varmasti paljon paremmin, kun saisin lopetettua toisten ajatusten ennustamisen. Tai sitten opettelisin antamaan ihmisille paremmin mahdollisuuden huomata, että sama missä höyhenissä olen oikeasti ehkä ihan hyvä ja tavallinen tyyppi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti